lauantai 26. heinäkuuta 2014

Lapin markkinoilla

Lapin käsityöperinne taipuu tähän päivään. Sain 60v lahjaksi korun. Mökkinaapuri Raija oli taitavasti punonut poronnahkaisen kaulanauhan. Avain toimii lukkona. 
Koru on (pilke silmäkulmassa) avain aikuisuuteen.







Raijalla on työn alla koru tinalangasta.




Raijan käsissä ovat syntyneet kahvi- ja sokeripussit. Ne hän on tehnyt perinteisellä 
tavalla muokkaamastaan sisnasta, eli poronnahasta. 



Nokipannukahavia, kyllä maistuu teenjuojallekin.

Vuotson Lapin markkinoilla on paljon 
mielenkiintoista nähtävää. 



Raija siirtää perinnekäsityötaitoaan Johannalle.



Ailan sisnatyötaidot siirtyvät tyttären tyttärelle Ingalle.


Hilikka muokkaa sisnaa kuvassa vasemmalla. Tuula-Maija näskää koipea. Koipi on suolattu ja siitä kaavitaan suonet, jänteet ja kalvot jiekiöllä. Lopputuloksena on karvakengät eli nutukkaat.









Arja värkkää poronluista kännykkäkoruja.




Joukolla työn alla kuksa ja Hans pehmittää kenkäheiniä.


Aila ompelee sisnapusseja ja Eilan käsissä valmistuvat lapinvanttuut. 
Yleisön mielenkiinto on vangittu lähes taianomaisesti.

Lappi on aivan erimaailma muuhun Suomeen varrattuna. Minä viihdyn täällä. 
Monelle luonto on liian karu minusta kaunis. Ihmiset ovat todella mukavia. 
Tänäkään kesänä eivät sääsket ole vaivana ja pääskynkokoiset paarmat kaikkoavat 
heti, kun ilma vähänkin viilenee.



Perinnepuvut ovat saamelaisilla käytössä. Ne puetaan ylle juhliin ja tärkeisiin tilaisuuksiin, kuten markkinoille. Raija ei ole saamelainen, joten hän ei voi pukea ylleen perinnepukua. Poronnahkahame on komea. 





perjantai 18. heinäkuuta 2014

Ötököitä Jäämereltä

Tiesinhän minä, että Jäämeren rannoilta kannattaa kerätä kiviä. 
Niitä tarvitaan aivan varmasti.


Norjan pohjoista rannikkoa.



Ensin törmään netissä leppäkerttuihin.


Sitten kaivan esille akryylivärit, siveltimet ja Jäämeren 
silkkipintaisiksi ja pyöreiksi hiomat kivet


Sitten alkaa ötökät pöristä.












Matkallan kiviä keräämään. Täkkien tuuletustauko.














 Jäämeren rannoilla käyneet tuttavani ovat vähän noloina tunnustaneet,
 että on tullut kerättyä pussillinen noita ihanan sileitä kiviä. Niitä ei voi vastustaa.






torstai 10. heinäkuuta 2014

Askartelumassasta askartelua

Tarina alkoi siitä, kun voitin "Kesäkattaus" kuvalla lehden kilpailun. Palkintona oli
 kirja "Valloittavat KORUT askartelumassasta".

Toiset oppivat asioita lukemalla, toiset tekemällä. Olen ehdottomasti jälkimmäisiä, joten suuntasin massakorukurssille kirja kainalossa.


Pörrö Shalbergin tekemä kirja on ainut suomenkielinen opus askartelumassakoruista. Ulkomaan kielillä löytyy useita hienoja oppaita ja youtubesta videoita.
Massasta voi tehdä pienoisveistoksia ja nukkekodin tavaraoita. 
Ihan mitä kukakin keksii.





Korut kovetetaan leivinuunissa. Tässä minun ja kurssikavereiden töitä 
kaakelilaatoilla paistovuoroa odottelemassa.






Millefioritekniikka oli mielenkiintoinen.
Helmien kukat tehdään "kääretorttuna".
Torttu voi olla vaikka kuinka suuri. Sitä pienennetään rullaamalla ohuemmaksi 
ja pidemmäksi.





Kääretortusta leikataan ohuita kukkasiivuja jotka painetaan helmen pintaan.



Pienillä muoteilla syntyi kuvioita. Sain tahtomasti tehtyä jouluiset värit. Vihreällä massalevyllä on punaisella ja vihreällä tehtyjä millefiorikuvioita.


Liukuvärien sekoittamisessa pastakone on tosi kätevä ja nopea.



Massakorujen pinnan käsittelymahdollisuuksia on paljon. Koruihin voi painaa kohokuvioita ja värjätä monenlaisilla musteilla. Massan saa myös näyttämään kiveltä tai metallilta.



Ompelin hupputakin ja se sai sopivat napit.






Pikkuneidin aurinkovärjäyksellä tekemääni essuun sopivat muotilla tehdyt perhosnapit.




Pitsiröijyn nappeja. Niihin on painettu kuviot askarteluleimasimella.


En minä oikein innostunut näistä koruista. Nappeja aion tehdä sitä 
mukaa, kun ompelukseni niitä tarvitsevat. 
Massakoruja näkee paljon myyjäisissä ja toreilla. Taitavia tekijöitä on paljon. 
Minä tyydyn napeilla pelaamiseen ja siinä sivussa juon teetä palkintokuvani tapaan.



Teehetki parvekkeella ystävän kanssa. Liinan on mummo kirjaillut kauan sitten.
Kupit ovat muinaisesta Leningradista. Apila-astiasto kerttyi 70-luvulla, kun isäni kuittasi niillä kaikki synttäri- ja joululahjani. Ei hassumpi kuittaus.


torstai 3. heinäkuuta 2014

Piha

Asiat tuntuvat joskus putoavan syliin,verrannollisesti ja kirjaimellisesti.
Järjestelin kirjahyllyä ja sieltä tipahti Bo Carpelan runoteos Piha. Se avautui kohdasta jonka runo oli kuin lapsuuteni pihasta. 
Sitten käteeni tarttui antologia vuodelta 1987. Se oli kooste erään kulttuurikilpailun kirjoituksista. Minun pihakirjotelmani kohdalla luki: palkittu. Olen unohtanut kokonaan tällaisen asian. Enkä muista mikä tuo palkinto olisi ollut.

Lapsuuden pihasta useimmille tulee mieleen nurmikko, kukat, keinu ja ehkä omenapuut. Minun pihani oli autokorjaamolla. Aidan takana ratapiha. Mustaa savua tupruttavat höyryveturit, jotka kokosivat mustista tavaravaunuista letkoja. Yhtä pihan nurkkaa viisti radan ylittävä korkea silta. Hirveääkö, no ei, vaan jännittävää.



Pihalla otettiin paljon valokuvia. 
Useimmat autotallin oven edessä. Tässä serkkuni ja minä oikealla. 
Olen tehnyt muistosta grafikanlehden.


Sunnuntai on seisahtanut peltitynnyreiden väliin,valunut öljy välkkyy auringossa, satama on vain taivaankainalo täynnä lintujen kirkunaa - se ottaa silmiin, raapii huulten välissä,viskaa soraa sydämeen, kääntää jalkapohjat ylös;tavaravaunutavaraa, kivettyneitä ratapölkkyjä, ja vaimenee, lopulta, siltojen väliin, aallonjäämiin kuin ohimenevä keveä viri jäätävää tuulta.
Bo Carpelan

Tiaisenkatu 7-9

Aurinko kiipeää kerrostalon yli ja valaisee vastapäisen TVH:n piirikorjaamon. Siitä sen lämpö valuu pitkin punaista tiiliseinää pieniruutuisiin ikkunoihin. Aamu on meidän keittiössämme ja kamarissamme. Seinän takainen vessan kohina kertoo naapurinkin heränneen.

Kun kahvit on juotu, kellon on melkein seitsemän. Alakerran likaiset ikkunaruudut ovat antautuneet ja laskeneet auringon säteet mustuneille ja rasvaisille korjaamohallin työpöydille ja öljyisille, pinttyneille lattioille. 

Polkupyöriä katkeamattomana jonona kaartaa korjaamon pihaan suuresta rautaportista, jonka yövahti on töistä lähtiessään avannut. Miehet nostavat mustat pyöränsä pystyyn pyörätelineeseen, jossa on urakisko jokaiselle pyörälle. Etupyörä on korkealla katoksen alla ja koko komeus makaa takapyörän varassa.

Istun keittiön leveällä ikkunalaudalla ja katselen töihin tulijoita. Vain yksi henkilöauto, sininen reppuselkä Mosse, se kuuluu korjaamopäällikkö Puustiselle. 

Pihan puoleisesta nurkkaovesta miehet menevät jonossa sisälle. Lank, lank, leimaa kellokortti sinisiä numeroita. Miehet kertoilevat yöllisiä juttuja, kulkevat sorvien ohi kapeaan, korkeaan rappukäytävään ja kiipeävät pukuhuoneeseen. Portaikossa ei sovi ohittamaan, joten haalaripukuiset odottavat yläpäässä vuoroaan päästä alas. 

Kello soi. Ääni on kumea ja kauas kantava. Heti sen perään huutaa Repolan sahan pilli. Ääni kantaa yli koko Joensuu kaupungin. Kello on seitsemän. Sorvit hurahtavat käyntiin. Asentajat kumartuvat kuorma-autojen konepeltien alle. Rasvarit hyppäävät rasvamonttuihin.

Pajassa viritetään tulta. Hitsarit vievät suojanaamarit kasvoilleen ja polttavat kipinäsuihkut säkenöivät korjaamon pihalle. Toimistossa, talon toisessa kerroksessa, rouvat ja neidit järjestelevät papereitaan. Kirjoitus- ja laskukoneiden naputus kuuluu oven läpi käytävään. Kohta ilmaantuu työkaluvaraston luukulle jono samoin kuin varaosavarastonkin luukulle. Miehet kuittaavat saamansa tavarat ja häipyvät takaisin työkohteisiinsa.

Talon lapset, me tytöt, jotka asumme niissä toisen kerroksen työsuhdeasunnoissa, laittaudumme ulos viileään aamuilmaan. Tämä on meidän pihamme: työkoneita, kivimurskia, auroja ja kuorma-autoja. Ankea ympäristökö? No ei alkuunkaan! Moni naapurin omakotitalojen ja kerrostalojen lapsi on suorastaan kateellinen. Kuorma-autosta ja lanasta tulee hetkessä keittiö ja kamari. Lumiauran sisällä on kauppa. Leikit nukkien kanssa sujuvat ajankulua huomaamatta. Piilosta ja hippaa, sellaiseen kaikki pihan romut ovat kuin luodut. Entä mitkä kiipeilytelineet: kivimurskat kuljetushihnoineen.

Aikuiset, etenkin äidit, ovat tietysti eri mieltä: likaista touhua hiilikasalla hyppiminen ja punamullalla maalatun aidalla kiipeily. Sieltä kun piti aina huutaa:" Naapurin Mikko huomenillalla morsiamen saa!" ja juosta hiilikasan yli karkuun. Entäs sitten sekin, kun minä putosin jätelaiturilta sammioon, joka oli täynnä jäteöljyä. Sen jälkeen äiti retuutti minut pesuhuoneeseen. Tuossa pitkässä valkeaksi kaakeloidussa huoneessa oli keskellä kaksipuoleinen rivi lavuaareja. Niitä oli kymmenittäin. Altaat täyteen vettä ja purivaania harjaan ja minut hangattiin puhtaaksi tai oikeastaan punaiseksi nostaen aina puhtaaseen vesialtaaseen.

 
Lumitöissä talonmiehet, ei kun -tytöt.


Keksiväthän ne ukot aina kaikenlaista. Kerrankin se pitkä ja laiha hitsari Matikainen kulki pihan poikki. Päässä sillä oli tavaramerkkinsä lieritön huopahattu. Joku 
huusi:" Housus persaukset on tulessa!" Hitsari yltyi hyppimään ja loikkimaan karjahdellen. Liekit tosiaan leimahtelivat housun persauksissa. Lopulta tuo pelle sai palavan rasselin ulos haalarintaskusta. Me tytöt tuijotimme kauhusta ympyriäisin silmin, kunnes jännitys laukesi naurun kikatukseen. Arvelimme, että tahallaan se sen tempun teki. Ihan meitä varten.

Uteliaan tarkkaavaisina me seikkailimme työmiesten seassa. Kerran kuului puhetta, että joku olisi tullut humalassa töihin ja ajanut kuorma-autonpyörät rasvamonttuun. Se järkytti maailmankuvaamme melkoisesti, kuten sekin, kun selvisi mille ne miehet nauroivat, minun saadessani päähäni rynnätä kesken töiden isän luo varastoon tivaamaan, että nyt kyllä soitat sille haikaralle, että tuo meille vauvan.

Kello huusi kähisten ruokatunnille. Miehet juoksivat kapeita rappuja ylös pesulle ja ruokasaliin. Eväspapereiden rapina täytti suuren salin, jonka pitkä seinä oli täynnä pieniruutuisia ikkunoita. Katosta roikkui monta riviä lamppuja, metallitankojen päissä valkoisia lasipalloja. Lukemattomat pienet, haalean vihreiksi maalatut ruokapöydät täyttyivät maitopulloista, eväspaketeista ja termoksista. Nurkassa ratisi ikäloppu putkiradio päivän iskelmiä. Ilmassa oli kahvin, öljyn ja eväiden sekalainen, pinttynyt tuoksu.

Ruokasalissa jaettiin myös palkat. Musta Plymouth toi pihaan kuvankauniin rouvan ihana turkki yllään. Hän saapui rahasalkkuineen jostain meille tuntemattomasta paikasta. Autonkuljettaja aukaisi aina hänelle oven ja kumarsi kohteliaasti. Me pennut oltiin heti ruokasalissa seuraamassa palkanmaksutoimitusta. Kukin mies vuorollaan huudettiin pöydän ääreen istumaan. Hän sai pitkän, kapean tilinauhan ja rahat laskettiin pöydälle. Kuittaus ja seuraava mies tuolille.

Me tytöt vietimme aikaamme ruokasalissa yleensä silloin, kun se oli muuten tyhjä. Pelasimme korttia ja luimme lehdistä nailonsukkamurhaajasta. Mielikuvitus teki sitten tepposia ja murhaajia oli joka nurkan takana. Yläkerran siivooja ei pitänyt meidän touhuistamme. Leviteltiin muka hänen lakaisemiaan roskakasoja. Me olimme eri mieltä, mutta pötkittiin aina varmuuden vuoksi pakoon. Alakerran siivooja, pieni, pyöreä Anni, naureskeli meille siinä missä ukkojen jutuillekin.

Ruokatunti - sehän se olikin jo puolivälissä. Lentopalloverkkoa viritettiin pihalle. Me tytöt uskollisesti katsomossa eli nurkkaoven rappusilla. En muista ymmärrettiinkö pelin sääntöjä, mutta katsottiin kumminkin, kuka oli kovin palloniskijä. Kellon soitto ja miehet takaisin työhön.

Lapsuuden kesät ovat aina "intiaanikesiä". Onneksi Pepe myi limpsaa varaston luukulta. Sitten istuttiin nurkassa eli pihanperillä mattotelineellä ja juoda killitettiin. Se nurkka oli pihan keidas. Puhdas paikka pyykkien kuivatukseen ja vilteillä leikkimiseen. 
Siellä kasvoi myös tuomi, jonka piiri-insinöörin autonkuljettaja Liimataisen rouva oli istuttanut. Komea tuomi se olikin. Kevään ollessa ajallaan valkeat kukkanorot avautuivat juuri minun syntymäpäiväkseni.

Pepen luukulla limpsaa ostamassa. Jokin haisee pahalle. Minä olen oikealla.




Kello neljä se pilli taas kähisi ja Repolan sahan pilli heti perään. Miehet jälleen yläkertaan pesulle ja haalarin heittoon. Me annoimme ukoille omia lempinimiä. Hienostelijaksi kutsuttiin heti sitäkin asentajaa, joka otsakiharansa lisäksi pisti valkoiset kengät jalkaansa kotiin lähtiessään. Kellokortin leimaus ja pyöränsatulaan. Jaahah, ja sitten ne napsivat naruilta pyykkipojat housunpunttiensa pitimiksi, etteivät ne mene ketjujen väliin. Äiti konstin keksi ja maalasi puisten pyykkipoikien toiset puolet punaisiksi. Ne eivät sen jälkeen kelvanneet kenellekään.
Iltaisin ja sunnuntaisin piha oli meidän. Oli tilaa piirrellä  tikulla hiekkaan kivenheittopelien rinkuloita. Opetella ja oppia ajamaan pyörällä. Juosta jopa pitkin peltikattoa, korkealla, kaiken yläpuolella.

Me tytöt kasvoimme ja noin kaksikymmentä vuotta korjaamolla asuttuamme muutimme pois kukin vuorollamme. Tuli sekin päivä, kun vanhempamme saivat lähteä asunnonhakuun muualta. Korjaamorakennus myytiin. Nyt siellä näkyy olevan asfalttipiha ja pensasaidat. Seinätkin ne pesivät ulkoapäin, mutta kyllä se tuomi on kukkia täynnä joka kevät siellä nurkassa.

Tarinaa on päivitettävä. Suuren suureksi kasvanut täysin terve tuomi on kaadettu. Enää se ei kerro ystävilleni, että on aika lähettää synttärikortti Keravalle.

 Tukka hulmuten  serkkupojan kanssa motskarin vauhdissa.