perjantai 30. toukokuuta 2014

HUUSSI

Mikä on se paikka jossa kuninkaatkin ovat yksin? No huussi, hyyskä, pikkula, syödyn leivän komero...rakkaalla lapsella on monta nimeä ja niin monta muotoa, kun on käyttäjää.
Ulkohuussi on kai suomalaisille rakas, koska huussikilpailuja on monia ja yhden tuloksista painettiin jopa postimerkkisarja.


Tästä se alkoi sukulaismiehen huussi-urakka. 
 Se edistyi rutiinilla kokemusta omaavalta huussintekijältä.




Porohirvas kävi esittelemässä komeaa varustustaan. Käyttäytyi aika röyhkeasti. 
Hyvähän se on noiden sarvien turvin.







Valmis "kappeli"   


Tervetuloa, istunto voi alkaa, toivottavat huovutetut hiiret.
Huussin sisäkaton peittää tunturikoivujen lehvästö.

Huussin sisusta maalatessani laskin, että siellä pyöri kanssani kymmenkunta paarmaa. Eivät ne purreet, mutta surina oli hermoja repivää. Ja Lapin paarmat ovat pääskysen kokoisia.

Veskipaperit ovat pussissa. Sen ja maton virkkasin joutenoloon kyllästyneenä muovikasseista.


Siinäpä mäntykangasta, jota katsella istunnon aikana.







torstai 22. toukokuuta 2014

Matonkudevirkkausta parvekkeelle


Parvekkeelta puuttuivat istuintyynyt. Alkukeväästä haaveilin harmoonisen
 harmaasta, tyylikkäästä istuinryhmästä. Sitten iski jokin väripensseli otsaani ja
 päätin tehdä parvekkeesta iloisen värikkään.







Vyyhtitolkulla matonkudetta lankakaupasta ja ne maksoivat niin älyttömästi, että olisin voinut hankkia monta arvokkaan näköistä tyynyä sillä summalla.
 Koko kevään ajattelin, että valmiit istuintyynyt ovat liian kalliita.





Ongelmaksi paljastui se, että kuteet olivat eri paksuisia. Vihreä ja musta langanohuita verrattuna keltaiseen. Virkkauksista tuli vängertäviä makkaroita. Ilmeisesti virkkauskuteet ovat erikseen ja paljon näitäkin kalliimpia.



Loppukuteista virkkasin koreja. 
Nyt tunnustan, että tämä oli hullun hommaa. Lopputulos oli epämääräinen ja
 rikkonainen olkapää vaati tulehduskipulääkekuurin.
 Taidan syksyllä purkaa nämä tekeleet ja kutoa niistä maton.

Nyt kuitenkin vietetään iloista värikästä kesää parvekkeella.



torstai 15. toukokuuta 2014

Kukka tukkaan

Kevät on ihanaa aikaa ja juhlien taikaa. 
Juhlien kunniaksi kukka tukkaan.


Klikkaa:

Lasse Mårtenson - Kukka hiuksissaan

Mieleen putkahti 60-luku ja ihana heräämiseni lapsuudesta nuoruuteen.
Tämä laulu soi radiossa ja heitti keinuvat ajatukset kukkaiskansan pariin.
Nyt kukka juhlistaa päivää, jona täytän kolmannen kerran kaksikymmentä.




Viikolla kävimme Beatles-musiikin konsertissa. Edelläni saliin asteli nainen paljain jaloin pitkässä mekossa ja nauha hiuksissaan. Muistan tunteen, kun paljaat varpaani upposivat auringon kuumentamaan asfalttiin. Ajatella, että tallustelimme keskikaupungilla paljasjaloin.



Tästä se alkaa. Oganzaa kangaskaupasta. 2x20 cm maksoi 2 euroa.


Leikkasin kankaasta epämääräisiä ympyröitä. Säännöllisten leikkaaminen on mahdotonta.   Organza luistaa käsistä.


Sulatin ympyröiden reunat liekillä. Se estää kankaan purkautumisen 
ja ympyrät vääntyvät hieman kupeiksi.


Ompelin ympyrät keskeltä yhteen ja kiinnitin kaapista löytyneitä koristeita heteiksi. 
Mistä nyt ostetaan kaikenlaista hömppää askarteluun, kun Tiimari katosi.
 Kukan voi ommella pinniin, hakaneulaan tai hiussolkeen. Hakaneulaa ei kannata yrittää päänahkaan, vaan mekon rintapileen.



Ei se tukka ole mitenkään välttämätön. 
PÄÄasia, että on kukka.


Rusettipää


Keinokuitikankaan liekillä sulattaminen tuli tutuksi jo lapsena. 
Äiti keksi sulattaa nailonisten lettinauhojen päät, etteivät ne purkaannu.

Rusettipäisessä grafikanlehdessä kädet kuuluvan isälle 
ja ne suojelevat kuin enkeltensiivet.



Rusettipäällä on "kaverikuva". Siinä kaksi mekkoa. Toisen sisällä tyttö. Toinen on tyhjä.
Jokainen voi tulkita kuvia omasta elämästään käsin. Kummasti kahden mekon välille syntyi viiva, vaikka en sitä tehnyt. Se ilmestyi vedostaessa. Näkyy huonosti tuossa valokuvassa.





keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Teetä ja laventelia

Tarjolla teetä itsetehdystä teeastiastosta. Helppo arvata, että ovat ihan omaa desainia: ruutua, raitaa, väkkyröitä ja pisteitä. Halusin kuvioiksi säännöllistä ruutua ja 
epämääräistä kädenjälkeä. Enkä malttanut pysyä edes yhdessä värissä,
vaan piti kokeilla erilaisia lasitteita.









Pentikin Hiisi teepannun ja virkkaamani pannumyssyn tarinat löytyvät täältä



Hennosti vihertävä kuppi piti tehdä uudestaan.
 Ensimmäisen korva murtui saven kuivuessa ja siitä tuli ruma.


Teen kanssa on tarjolla porkkanakakkua ja laventelipikkuleipiä.


Pikkuleipätaikinan maistui taivaalliselta. 
Valitettavasti laventelin maku heikkeni paistettaessa.

Rapeat laventelipikkuleivät

5,5 dl vehnäjauhoja
1tl ruokasoodaa
200g huoneenlämpöistä voita
2 rkl laventelinkukkia
1dl hienonnettuja manteleita
1rkl siirappia
1-2rkl vettä

Sekoita kaikki aineet sileäksi taikinaksi. Helpoin oli painella taikina ruokalusikkaan, 
niin kuin lusikkaleivät. Paista uunin keskitasolla 200 asteessa 6-8 minuuttia.






perjantai 2. toukokuuta 2014

Rasismi ja musta Saara


Niin maailma muuttuu Eskoseni, on sanonta joka on totisinta totta, kun puhutaan rasismista.
Barselonassa pelatussa jalkapallo-ottelussa Dani Alves aloitti villityksen:

Jalkapallotähdet vastustavat rasismia syömällä banaaneja.

 Me 50- ja 60-luvun lapset näimme toisenlaisen maailman.


"Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään”.
Näin lauloi kerran musta Saara,
pien’ neekerlapsi hyvillään.

Taivaassa Herra tuskat poistaa
ja huokaukset kokonaan.
Siell’ Herran kasvot mulle loistaa,
siell’ luonaan aina olla saan.

Hän kertovan on kuullut kerran
näin opettajan valkoisen.
Hän armosta sai kuulla Herran
ja ystävästä lapsien.

Hän sai myös kaupungista kuulla,
joll’ ompi autuus muurinaan.
Hän siellä kerran riemusuulla
myös tahtois kiittää Jeesustaan.

Nyt riutuu raukka tuskissansa
hän siinä olkivuoteellaan,
mutt’ rauha lepää kasvoillansa
ja riemu loistaa katseestaan.

Ja ystävää ei vierellänsä,
vaikk’ kova ompi vuoteensa.
Hän tuskat kantaa yksinänsä
niin onnellisna, iloisna.

Ei miettimästä voi hän laata
nyt noita ihmesanoja.
Hän muistaa tuota ”uutta maata”
ja ”uuden taivaan” riemua.

”Oi, kuolemaa ei taivahassa”,
hän laulaa aina hiljempään.
”Ei tuskaa niin kuin maailmassa,
ei itkua, ei yötäkään.”

Hän huokaa yhä heikommasti:
”Oi kaupunki, sä kultainen!
– Ei kuolemaa”, ja rauhaisasti
hän vaipuu kuolon unehen.

Nyt Jeesuksensa kunniaksi
hän soittaa siellä kanneltaan.
Karitsan veri valkeaksi 
sai mustan Saaran kokonaan.

Siionin kannel, evankelisen 
herätysliikkeen laulukirja.

Kuvan "Saara- nukke" tuli vastaani kirpparilla. Sen olemus muistutti minua lapsuudestani. Muistelemme, että neekerinuket ja puheet eivät olleet mitään rasismia. 

Minulla oli äidin mustasta langasta kutoma nukke.

 Emme me olleet rasisteja. Vai olimmeko?
Pidimmekö Afrikan asukkaita ollenkaan ihmisinä. Hehän olivat kuin satuolentoja, jotka tanssivat kaislahameissa suurien patojen ympärillä ja padoissa kypsyi heidän herkkuaan, valkoisia tutkimusmatkailijoita.


Ainut tietomme mustaihoisista tuli satukirjoista, Pekka ja Pätkä- sekä Tartzan elokuvista ja pyhäkouluissa vierailevien lähetyssaarnaajien kertomuksista. Näitä kertomuksia siivittävät
 tuon Musta Saara laulun sanat. 
Varsinkin viimeinen säkeistö on mielestäni pöyristyttävä.

Kesikoulussa vieraili Afrikassa käynyt mies. Istuimme ruokalan lattialla ringissä. Hän keroi matalalla jännitystä luovalla äänellä, kuinka mustat ihmiset 
näyttivät hänelle valkeita kämmeniään. 
Oli niin jännittävää, että se syöpyi pikku Riitan mieleen loppuelämäksi.


Lapsena runsas mielikuvitukseni teki minulle usein tepposia. Kerran minun piti hakea vinttikomerosta jotain. Kerrostalon vintti oli suuri avoin tila ja häkkikomerot sen perällä. Pimeys oli kammottavaa. Syöksyin sähkönappulalta toiselle ja sitten kuulin...pum, pum, pum.. 
Äkkiä karkuun! Siellä oli alkuasukkaita
 tanssimassa niissä kaislahameissa ja he paukuttivat rummuilla tahtia.
Sitten mentiin vinttiin yhdessä isän kanssa ja hän näytti, kuinka katolle oli laitettu uusi lipputanko ja sen naru paukutti tuulessa tankoa pum, pum, pum...

Tietomme maailmasta on onneksi lisääntynyt.