Aurinkokeijun yölliset puuhat värjäyksen parissa

Viikonloppuni oli värien leikkiä ja räiskettä. 

Aurinkovärjäykseen hurahtanut naiskatras teki taas taikojaan Aurinkokeijun avustuksella.

Keijun nimestä kävimme keskustelua ja Saniaiskeiju sai myös kannatusta.
 Kuvioista suosituin on saniainen. 

Kasveja olimme keränneet ennen lumen tuloa.

 Ne kuivattiin sanomalehtien välissä painavien kirjapinojen alla. 

Aurinkovärjäyksessä väri levitetään kankaalle ja kuviosapluunat asetetaan paikoilleen. 

Valkoiset kiteet kankailla ovat karkeaa merisuolaa. 

Ne tekevät kankaisiin vaaleita "pyyhkäisyjä".

Mariannen kankaista jalostuu laminointifirmassa leikkulautoja ja pannunalusia.

 Kuviot näyttävät kolmiulotteisilta.

Kuvioita voi tehdä myös sapluunoilla ja esineillä joiden silhuetti on tunnistettavissa.

Irma värjäsi armeijan ylijäämävaraston myynnistä hankkimansa Sotilaskotisisaren esiliinan ja sai aikaan hehkuvat kuviot.

Jäljet kankaisiin syntyvät yön aikana. 
Me poistumme paikalta ja kankaat jäävät odottamaan ihmeen tapahtumista. 

 Aurinkokeiju hiipii työtilaamme kaupungintalon kellarin tekemään taikojaan. Kun me palaamme aamulla, löydämme upeat työmme. Niiden värit ja kuviot säihkyvät. Keiju on joutunut koluamaan työpöydillä ja konttaamaan lattialla. Kun pöytätilat täyttyivät, siirryimme pöytien alle.

Tässä ei ole kyseessä keiju vaan Irma.

Kuvakavalkaadi kankaista ennen ja jälkeen:

Näkkileipää ja appelsiineja. Hauskaa!

Kankaan voi kuvioida myös rypistämällä

Leenan verhokangas.

Utuisia värejä.

Yllä olevan luomuksen kangas on Marimekon. Oksien kuviot olivat siinä valmiina. 

Vanhat valkoiset lakanat saavat näillä konsteilla uuden elämän ja

hylätyt tai kirppareilta löytyneet vaatteet puhkeavat kukkaan aurinkovärjäyksellä.

Taiteilijan takki ja puseron uusi kuosi.

Huomasin hurmaantuneeni muiden kankaista niin, että en ottanut omistani kuvia.

Esittelen niitä sitten, kun niistä jatkojalostuu laminoimalla tarjottimia, leikkulautoja ja pannunalusia. Kevään kuluessa osasta kankaista ompelen vaatteita.

En tiedä Aurinkovärjäys-sanan historiaa sillä väri pakenee sapluunoiden alta myös pimeässä. Ehkä alunperin näitä on tehty pihamaalla aurinkoisena kesäpäivänä.

Me loihdimme kesän tammikuiseen kellarin pimeyteen.

 Värikylpy oli jälleen suorastaan hengästyttävä kokemus.

Lapsuuden lyhyt historia

Suosikkikirjailijoihini lukeutuvan Paula Havasteen uusin kirja "Tuulen vihat" 

teki minun sieluuni syvälle sukeltavan vaikutuksen.

Joskus käy näin teatteriesityksen, elokuvan, taulun tai kirjan kanssa. Tunne on niin suuri, että se on purettava itsestään ulos. Useinmiten siihen riittävät sivellin ja vesivärit,
 nyt syntyi kaksi nukkea.

Minä ja hän

Kirja on nyt lainassa mutta kerron kohtauksen muistini kautta. "Tuulen vihat" sijoittuu 1100-luvulle, eli hyvin kauas kansamme historiaan.
Talossa on rokonarpinen, ruma eukko piikana ruokapalkalla. Häntä syrjitään ja haukutaan, koska hänen ulkonäkönsä on kuvottava.
Sitten hän kertoo tarinansa talon tyttärelle Kerttelle.

Kuolema riehui ympäri Suomenniemeä. Ei se väistänyt tarinamme henkilönkään kotitaloa. Mies ja pienet tyttäret menehtyivät. Vaimo, jota rokko myös runteli, ei jaksanut tehdä mitään kalmoille, vaan siirtyi maakuoppaan vauvaikäisen poikansa kanssa. Siellä he elivät nälässä koko talven. Äiti juotti lastaan sulattamalla lunta suussaan. Kun heidät keväällä löydettiin, olivat he hengissä mutta kotitalolle ja sen vainajille ei voitu tehdä muuta kun sytyttää tuleen.


Huh, huh mikä kohtalo lapsilla olikaan noina aikoina.
Käsite lapsuus muodostui vasta 1500-1600 -luvuilla. Keskiajalla ihmisen ajateltiin olevan vain vähäinen osa maailmankaikkeutta. Eipä siinä silloin lapsi paljoa painanut.
Uskonpuhdistuksen aikoihin 1500-luvun alkupuoliskolla,
ajan henkinen ilmasto oli sellainen, että katsottiin lasten olevan perisynnin turmelemia ja ankaralla kasvatuksella heistä piti tehdä kunnollisia ihmisiä.

Lapsuudestamme on niin kauan, että housun persaukset ovat jo kuleneet ja mekon helmat tahriintuneet. Käsien ja jalkojen kangaskin on kellastunut. Sen tein liottamalla niitä teessä. Vartalot ovat vaneria.

Pitkälle 1800-luvulle Suomi oli maatalousvaltainen ja lasten tehtävänä oli auttaa työnteossa ja turvata vanhempiensa vanhuudenpäivät. 

Kun yhteiskunnallinen muutos alkoi, romanttinen aateilmasto heräteli suomalaisissa kansallistunnetta ja kiinnostusta sukujen aiempiin vaiheisiin. Käsitys lasten perimmäisestä pahuudesta kääntyi päälaelleen ja lapset ymmärrettiin viattomiksi olennoiksi, joiden maailma oli onnellinen ja puhdas.

Elämäntapojen muuttuessa lapsille alkoi hahmottua oma paikkansa.

Terveydenhuolto ja koulutus kehittyivät. Ne paransivat lasten hyvinvointia. Lapsikuolleisuus väheni ja lapsesta tuli perheen keskipiste.

1950-luvulla  alettiin ajatella kokonaisvaltaista hyvinvointia. Siitä lähtien lapsen kasvatuksen pääpaino on ollut lapsen psyykkisessä ja sosiaalisessa kehityksessä. Kasvatuksesta tuli inhimillisempää. Lapsille sai osoittaa helyyttä ja rakkautta, joka oli ollut aiemmin kasvattajien mielestä erittäin vahingollista. 

Nykyisin perheissä lapsilla on paljonkin sananvaltaa.

Meillä 50- luvun lapsilla on ollut hyvät oltavat, vaikka koivuniemen herra välillä viuhuikin ankaraksi heittäytyvän isän kädessä. Seuraavaksi hän joi tyytyväisenä kahvia pikkuruisesta kupista nukkien kahvikutsuilla.

Lapsen oli ansaittava leipänsä.

Eräs kirjoitus vuodelta 1862 kuvaa hyvin ajan yleistä tehdastyön ihastelua:

"Ja se hyöty ja etu kuin köyhille ja turvattomille lapsille tehtaista on, on sanomaton: jotka saisivat maalla, varsinkin talvisaikana, kylästä kylään kerjäten juosta, ja vilua ja puutetta ja alastomuutta kärsiä, saavat nyt 10 ja 12 vuotisena työn ja palkan, josta taitavat jonkun kopeekan köyhillen vanhemmillensakin antaa, jos niin tahtovat. Kuinka hartaalla halulla vanhemmat lapsiansa tehtaisiin tuo, sen näkee siitä kuin äitein silmistä ilon ja kiitollisuuden kyyneleet kimaltelee, kuin lapsensa ovat sinne saaneet, josta raharikkaat ja tehtaitten isännät ansaitsevat suurimmat kiitokset, kuin eivät päästä varojansa koron kantavissa velkaseteleissä kasvamaan, vaan uhraavat köyhän kansan yhteiseksi hyväksi."

Jo helpottaa aiempi ahdistava tunne entisaikojen lasten kohtaloista. 

Meille oli iloisuus sallittua. Minä ja Esko.

Rovaniemellä 1962 syntyneen kirjailija Paula Havasteen kirjoissa kuvataan entisaikojen itsenäisiä, ylpeitä ja osaavia naisia. Suomen historia muuttuu eläväksi tarinoissa, joita varten Havaste tekee perusteellista taustatyötä arkistoissa, museoissa ja kirjastoissa. Päivätyönään hän toimii tapahtumapäällikkönä tiedekeskus Heurekassa. 
Kirjoissa on esillä paljon kansanperinnettä: taikoja, enteitä, loitsuja ja ennustuksia. Minun lempparini on hänen Lapista kertova neljän kirja sarjansa. Kymmenen onnen Anna, Kotasavun Marja, Lapinmaan Nilla ja Maaren, samaanien sukua.

Enkelin suojaavat siivet

Jouluna enkeleitä vilistää joka puolella. He ovat kesuudessamme muinakin aikoina mutta nuo elämää suojaavat olennot unohtuvat arjessa.

Siivet suojaavat elämän suurta ihmettä.

Siivet ja kukka ovat grafiikkaa. Tekniikkana on kohopainomenetelmä carborodum. Se syntyi Ranskassa 1960-luvulla. Suomessa sen käyttö yleistyi vasta 
1980- luvun lopulla.

Aiemmin olen kertonut grafiikan syväpainomenetelmistä täällä.
Carborodumissa painolaattaa ei syövytetä, vaan sen pinnalle "kasataan" haluttu kuva. 
Kuva tehdään carborodumjauheella jonka sidosaineena käytetään gessoa, jota käytetään liimana monissa taiteen eri tekniikoissa. (sillä mm. pohjustetaan maalauskankaita)



Carborodun on hienon hienoa jauhetta joka on piin ja hiilen kemiallinen yhdiste. Sitä on esimerkiksi kynsiviiloissa ja jalkaraspeissa.
Gesson kannssa siitä tulee pastamaista mönjää.








Kuva rakennetaan erikorkuisina "mönjäkasoina" laatalle. Kun kasat ovat kovettuneet, niiden päälle levitetään painoväri.
 Prässin puristuksessa paperiin syntyy syvänteitä jotka muodostavat värin kanssa kuvan. Painolaattana olen käyttänyt alumiinista offsett-levyä.
Lopputulos on muhkea ja maalauksellinen.

Tässä on erään toisen työn painolaatta. Siivekkäitä kissoja.

Vedostetun kuvan nurjapuoli tuntuu kohoumina.

Elämän kukka on yksi maailman vanhimmista symbooleista. Se on geometrinen piirros johon sisäsältyy koko luomakunnan pohjapiirros. Minun ei geometriselle kukkalleni löytyi noin syvä ajatustausta. Löysin sen juuri, kun googlasin sanat elämä, kukka.

Muistetaan ainakin tänään, että olemme tänne luotuja elämiä ja suojelusenkelit levittävät siipensä meistä jokaisen ylle.



Elämän kukka

Lohduttava ajatus: Nuo siivet kantavat Pariisin ampumisen uhrit uuteen elämään.

Pussukoita

Joulu meni ja vuosikin vaihtui. Hetken luonto näyttäytyi lumisena maisemakorttina.

 Vesi- ja räntäsade muistuttavat jälleen arkeen palaamisesta ainakin Etelä-Suomessa.

Joulussa on ehkä hauskinta sen odottaminen ja valmistaminen.

 Joulumuorin pajassa syntyi kehyskukkaroita pukinkonttiin.

Kehyslaukku ja -kukkaro nimitys tulee metallisesta sulkemismekanismista.

Siirsin töihini kuvia. Näistä toisessa on vanha saippuamainos,

 joten se kukkaro päätyi Irman lahjapakettiin.

Toisessa kukkarossa poseeraa isä tyttärineen 60-luvulla. Minä virnistän etualalla. 

Pussukoihin ompelin vuorin ja kehysmekanismin kiinnitin liimalla ja hohtimilla. 

Vanha hanska varjeli kehyksiä hohtimien jäljiltä. Hauska käsilaukkukangas on PaaPii Desangin nettikaupasta. Kuvien siirtoa kankaalle esittelen täällä.

Pikku Liljan kuva koristaa hänen äitinsä kukkaroa.

Kukkarossa säilyvät erikoisrahat. Kaksi eurosia on lyöty mm.

 Tuve Janssaonin ja Helen Sjerfbeckin juhlavuosien kunniaksi.

Toalettipussukan kuva löytyi pukeutumisesta kertovasta historiankirjasta.

Tämän kanssa törmäsin sukupolvien väliseen kuiluun. Minun nuoruudessani se oli todella syvä. Nykyisin se on muuttanut muotoaan.

 Toalettipussukan saanut käyttää sitä iphonen suojapussina. 

Jouluna aioin lukea tonttusatuja pikku Liljalle (2v.) mutta hän ottikin ipadin  ja näytti kuinka pikkuisella sormella pelataan lammaspeliä vaihtamalla lampaan turkin väriä. 

Huokaus!

Onnellista ja hyvää alkanutta vuotta 2015 kaikille blogiystävilleni.