Sopivan kokoinen pussukka

Olen todennut Marimekon mustan pussukkani käteväksi kapistukseksi. Se on vaan niin pieni, ettei aina kaikki tarvittava tavara ole mahtunut siihen. Asia korjaantuu, kun ompelen suuremman pussukan.

Kevään ystävänmyynnistä Marimekon Herttoniemen tehtaalta tarttui mukaani kankaita. Oli niin halpaa, että tuli kalliiksi.

Tämän kankaan  hulpiossa on teksti:

MARIMEKKO OYJ SUOMI FINLAND

               SANNA ANNUKKA 2012: "JOKIUOMA" 

Iloisen värisessä kankaassa on monta kohtaa joista voisin ommella pussukan. Valitsin turkoosin, oranssin jakkuni kauluksen värille kaveriksi.

Pussukkaan tarvitaa vuorikangas, kukkarokehys ja nyöri joka ommellaan pussukan suulle ja survotaan kehyksen sisälle ja liimataan sinne vahvalla liimalla. 
Kehys puristetaan varovasti nyörin ympärille.

Pussukkaan tuli ohut kantohihna. Näin äiti neuvoi: Leikkaa alku ja ja vedä sitten kankaan loimilangasta ja leikkaa sitä myöten niin saat leikattua lankasuoraan.

JA KISSANVIIKSE! Meni hermo. Näin tiukka kangas ei purkaannu.

 Repimällä vaan kaitaleet, vaikka kangas venyy.

Tiukkaan puuvillakankaaseen on helpointa silittää käänteet. 

Ompeleminen ei tarvitse harsimista eikä neulaamista.

No niin. Nyt on pussukka johon mahtuu kaikki tarpeellinen.

Keramiikkakukkien tarina täällä.

Kuka vaatteesi ompelee?

(30.4.2013) Rana Plazan tekstiilitehtaan romahduksen kuolonuhrien määrä on virallisesti tällä hetkellä 384. Suurin osa romahtaneen rakennuksen raunioista löydetyistä ruumiista on luovutettu uhrien perheille, mutta 49 ruumista on yhä tunnistamatta Dhaka Medical College -sairaalassa. Brittilehti The Telegraphin mukaan noin 900 ihmistä on yhä kateissa, joten lopullinen kuolonuhrien määrä voi kivuta jopa kolminkertaiseksi.

Siinä yksi vaatetusalan karmivista tapahtumista.

Elämä on osoittautunut niin raáksi ettei enää voi hyvällä omalla tunnolla 
vetää edes kolttua päällensä.

Kuvat: Esko

Tuntuu olevan lähes mahdoton saada tietoa siitä onko vaatteen valmistuksessa käytetty myrkkyjä tai lapsityövoimaa. Ainakaan tavallinen kuluttaja ei saa sitä selville.

Tässä yksi hyvä syy ommella itse vaatteensa. Lisänä tulee mahdollisesti onnistumisen ilo ja käsityöt ovat aivovoimistelua joka ehkäisee dementoitumista.

Talvella värjäsin suuren pellavakankaan aurinkovärjäysmenetelmällä.

Mekosta halusin väljän ja vilpoisen kesän helteisiin. Ei tullut helteitä ja mekostakin tuli lähinnä puolijoukkueteltta.

Kuvat: Riitta

Kankaan kuviot syntyivät

 merisuolalla ja pahvista 

leikkaamillani sapluunoilla, ruuduilla ja linnuilla.
Kankaan väri vaaleni kuivuessaan.

Nyt kun tietäisi, kuka on valmistanut nämä värit ja mistä myrkyistä ja

 kuka on kasvattanut pellavan ja kutonut siitä kankaan.

Kuva: Irma

Monta sovitusta ja uudelleen ompelua, jotta teltta pienenisi.

Helma oli siisteintä harsia ja ommella käsin. 

Jakun sisäkäännöksiin oranssi kangas ei riittänyt. Valitsin turkoosin pellavakankaan Keravan Tyykipuodin muhkean värisistä pellavista.

Kuvat: Pyry

Napin olen tehnyt FIMO-askartelumassasta.

                                                                                                                                                                                                     Helmet kaulaan, keramiikka Kettuset korviin ja eikun menoks.

Kohtalokkaasta vaatetehtaan sortumisesta Bangladeshissa tuli keväällä kuluneeksi kaksi vuotta. Pienet vaatetuottajat ovat haastaneet kuluttajia vaatevallankumoukseen,

 jonka tavoitteena on näyttää, että eettisesti valmistettujen vaatteiden

 valmistajia on myös Suomessa."

Tästä linkistä löytyy suomalaista työtä suosivia vaatefirmoja.

Grafiikanlehdillä isä ja äiti

Oma ikäni tavoittelee niitä lukemia joissa iìssä muistan vanhempani parhaiten. Heidän nuoruuden valokuvansa kätkevät minulle avautumattomia maailmoja.

Ajatukset syventyvät, kun piirrän heidät valokuvien perusteella, siirrän ne piirrokset kuparilaatoille ja vedostan grafiikankuviksi.

Kupariset, syövytetyt painolaatat. Grafiikanteon prosessin kerron täällä.

Valmiit garafikanlehdet, viivasyövytys, akvatinta.

 Äiti istuu Kontioniemen parantolan päiväparvekkella raidallisen patjan päällä.

Kuvan alla on vuosiluku 1949. 

Lottapalvelus sodan aikana on ohi ja hän on valmistunut apuhoitajaksi.

Työpaikka on Kontioniemen keuhkotautiparantolassa.

Hän teki siellä työuran mm. laboratoriossa. Myöhemmin minä olin hänen mukanaa, kun lapsenhoito oli ongelma. Isä asui ja työskenteli Joensuussa. Me äidin kanssa majailimme viikot hoitajien asuntolassa, pienessä huoneessa, jossa oli kaksi sänkyä ja pöytä. Päivät vietin lääkäriperheessä lapsenhoitajan hoivissa.

(Näin siellä ensimmäistä kertaa korkean syöttötuolin perheen vauvalla). Toisena vuonna leikin postinpitäjän ja parantolan hevoskuskin perheessä heidän lapsikatraansa jatkona.

Kuvassa hoitajan- ja Lotan- emaloidut hopeiset merkit 

joita pidettiin kauluksen ylänapin kohdalla.

Parantola valmistui 1930. Vasemmalla hoitajien asuntola. Päärakennuksen päädyissä olivat päiväparvekkeet joilla potilaat nukkuivat raikkaassa ilmassa. 

Sen tiedettiin parantavan keuhkotautia. 

Päiväuniaika oli "hiljainen tunti". Meidän lasten oli myös hiljennyttävä pihaleikeissämme, ettemme häiritse nukkujia.

Silloiset sairaanhoitajien asut tuntuvat nykyisin käsittämättömän epäkäytännöllisiltä. Äiti tärkkäsi yhtenään valkoisia esiliinojaan, irtokauluksia ja mansettejaan sekä valkoisilla pinneillä hiuksiin kiinnitettäviä hilkkoja. Kengät olivat valkoiset nauhakengät ja sukat valkoiset. Kenkiä oli joskus vaikea saada, koska jonkunmoinen sodan jälkeinen pula-aika vaivasi vielä 50-luvulla.

Parantolan saatat muistaa Markku Pölösen tv-sarjasta "Karjalan kunnailla". 

Siinä rakennus näytteli hotellia.

Erikoinen ympäristö viettää lapsuutta. Maan alla kulki tunneleita rakennuksista toisiin. Juoksimme kilpaa niitä pitkin. Päivällä söimme äidin kanssa sairaalan ruokalassa. Rakastin punajuuria. Se laitosruoan tuoksu tulvahtelee aina jostain ruokalasta muistuttaen noista ruokailuista. Saatoin leikkiä laboratoriossa sentrifuugilla tai tähystellä äidin mikroskoopilla verisoluja näytteistä.

Tuolloin matka Joensuusta Kontioniemeen oli pitkä ja se tehtiin mahapomppuista soratietä linja-autolla. Eikä sitä tehty joka päivä. 

Nyt tuo matka hujahtaa valtatietä ehkä varttitunnissa. 

Maailma on pienentynyt.

Kontioniemen parantola siirtyi myöhemmin Pohjois-Karjalan keskussairaalan vuodeosastoksi. Siellä äiti vuonna 1992 siirtyi tuonpuoleiseen tutun hoitajan läsnäollessa.

Isä nojaa haravaan heinäpellolla. Valokuvassa ei ole vuosilukua eikä muutakaan tekstiä. Oletan, että sota on ohi, koska sotilaskuvat ovat albumissa ennen tätä kuvaa. 
Päässään isällä on kulmista solmittu nenäliina, jollaista hän pitää myöhemmin minun kanssani otetuissa ranta- ja uimakuvissa. Heinäpellosta en tiedä mitään. 

Kuvasta minulla ei ole mitään tietoja. Toisaalta isä oli maatalonpoika, mutta minun elämäni ajan hän työskenteli TVH:n autokorjaamolla. Siitä kirjoitan postauksessa "Piha".

Isä koki Kontioniemen parantolan sairastamalla sen osastolla yhtäaikaa, kun viereisellä osastolla äiti uupui maalliseen taivallukseensa. Isän kävin noutamassa luokseni. Hänen vaelluksensa päättyi sitten neljä vuotta myöhemmin Joensuun keskussairaalassa.

Kaikki elämät päättyvät mutta ei tämä ollut surullinen tarina. Lapsuudestani löytyy paljon hauskoja muistoja. Kiitos isän ja äidin.

Grafiikanlehdillä he katselevat perhettäni kotimme seinällä.

Feresin ulkoilutuspäivä

Feresi eli siitsa on karjalaisen kansannaisen parempi asu. Se ei ole kansallispuku, joten se päällä voi tehdä töitä. Moni on varmaan nähnyt feresi-asuisia tarjoilijoita, pitojen avustaja tai museo-oppaita ja varsinkin tanhuajia.

Kansallispuvut ja feresit majailevat kellarikomeroissa ja vinttien kätköissä. Niille on hyvin vähän käyttöä. Nyt on herätelty tapahtumia kansallispukujen ulkoiluttamiseksi. Minä päätin ulkoiluttaa feresiäni Sipoossa aurinkoisella luomumansikkatilalla Varpulassa.

Kerran kesässä, heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina, 
Varpulassa vietetään Mansikkariehaa.

Tilan 1800-luvun tunnelmallisesta tuvasta löytyi ystäväni Liisa. 
Hänkin oli tuonut feresinsä Mansikkariehaan. 
Naurattaa, kun kuvittelimme olevamme talon vanha- ja nuori emäntä.

Talon emännän serkkuna Liisa oli pestattu emännöimään kahvilaa ja 
samalla hän kertoili talon historiasta. 

Oman feresini olen ommellut kolmekymmentä vuotta sitten. Yllätys, että sain tungettua laajenneen kehoni sen sisälle.

Asuun kuuluu paita eli rätsinä, joka on samanlainen etu ja takapuolelta. Kaula-aukko ja leveät hihat ovat rypytettyt ja hihansuihin ommellaan pitsit. Samaa pitsiä on sitten esiliinan helmassa joka on nimeltään peretniekka. Esiliina on samaa kangasta kuin paita.

Liivihameessa, suorassa sarafaanissa, on takana laskokset. Ne on ommeltu mekon sisällä kiinni nauhaan jolla mekko kiristetään kantajansa ylle. Mekon päälläpäin laskokset ovat "irtonaiset". Mekossa on väljyyttä ja laskokset saavat sen laskeutumaan kauniisti. Puvun kuuluu olla muhkea. Ennen sen muoto kieli varakkuudesta. 
Olkainten kiinnityskohta on mielestäni erittäin kauniin muotoinen. Kangas on useinmiten pienikukkaista puuvillaa. Kai ne laukkuryssät kauppasivat niitä kankaita Karjalassa.

Fereseistä näkee monenlaisia versioita mutta nämä minun ja Liisan puvut ovat yleisimpiä ja ehkä alkuperäisimpiä malleja. Kansanpuvusta on lupa tehdä omannäköisensä.

Liivihameen kaula-aukossa on pieni halkio joka suljetaan koristeellisella napilla tai 

soljella. Korut ovat Kalevalakoruja. Omani olen perinyt äidiltäni.

Feresin päähine on sorokka jossa on kirjailtu niskantakanen tai säpsä josta tuo "häntä" puuttuu.

Kuvan olen poiminut netistä.

Synnyinkaupunkini Joensuu on paikkakunta, jonka kesäisessä katukuvassa voi nähdä feresejä.

Lapset viihtyvät Varpulassa ja maatiaiskanoilla riittää syöttäjiä.

Kahvipöydän päässä tilan emäntä Riitta Rantanen.

Ei näy kitarisat, koska ne leikattiin jo lapsena.

Varpulassa kannattaa käydä tutustumassa lampaisiin ja kanoihin ja tietenkin poimimassa mansikoita.

www.varpula.fi















Kommentissa mainittuja dirndl mekkoja



Oktoberfestille pukeudutaan mielellään perinteiseen tyyliin. Naisten mekkoa kutsutaan dirndliksi. Dirndl on nykyään muotijuttu ja perinteisten ”säännönmukaisten” dirndleiden lisäksi valmistetaan asuja eri väreissä ja kuvioissa – valita voi minipituisesta maahan asti ulottuvaan helmaan.
 Miehet pukeutuvat nahkahousuihin, jotka voivat olla lyhyet, polven alle ulottuvat tai pitkät. Nämä asut ovat Baijerissa suosittuja ja sopivat hyvin kaikkiin juhliin.