Sukupuu täydentyy keramiikkakuvina

Keraaminen sukupuuni päivittyi, kun lisäsin siihen uudet syntyneet
 jälkeläistemme lapsoset.

Raku-uuni löi lieskoja, kun porukkamme piti keramiikanpolttopäivän. Savesta muovatut esineet keramiikkalaatat sukupuuta varten poltetaan ensin tavallisessa keramiikkauunissa. Sen jälkeen ne lasitetaan ja ladotaan raku-uuniin jossa nestekaasu

 tohottaa ne tuhat asteisiksi.

Keramiikka hehkuu tulenpunaisena.

Kuumat esineet siirretään pönttöön, jossa ne sytyttävät sahanpurut. 

Kansi kiinni ja vähähappinen tuli savustaa ne.

Kuuma esine jatkaa matkaansa shokkikäsittelyyn eli kylmään vetee. Savustuspöntössä lasite krakkeroituu ja savu tunkeutuu lasitteeseen syntyneisiin halkeamiin.

Shokki taikoo lasitteen värit esille. Lopputulokseen vaikuttavat monet asiat. Sää, lämpötila, ilmanpaine. Niinpä me vanhat tekijät emme elättele haaveita
 lopputuloksesta. Siitä tulee mitä tulee.

Tuolla poltolla syntyivät sukupuun keramikkalaatat.

Vasemmassa kuvassa ovat aiemmin tekemäni laatat. Ne on ensin tulostettu nestesuihkutulostimella polttoon suunnitellulle kalvolle. Musteessa oleva rauta on palanut punertavaksi kuvaksi keramiikkalaatalle.

Oikean puolisessa kuvassa ovat uudet kuvat, jotka olen siirtänyt eri tekniikalla laatoille.

Valokuva poikasestani Porvoolaisessa kahvilassa.

Rajasin sen ja tulostin laasertulostimella. 

Tällä kuvansiirtokonstilla mustesuihkutulostuksen kuva leviäisi.

Kuvansiirtoaine sivellään kuvan päälle ja laitetaan tiiviisti laatalle

Yksi aiemmista laatoista epäonnistui ja teen sille nyt uuden kuvan.

Laatat saavat nyt kuivua rauhassa ja kuvansiirtoaine joutaa kaappiin.

Seuraavana päivänä pesin varovasti paperin laatoista.

 Pesussa lattojen kuvat tulevat esille.

Aienmpien laattojen tekohetkellä, tämä pikku neiti oli pienen pieni

 ja asusti pää alaspäin äitinsä vatsassa.

Valmista tuli. Nyt kuvat ovat ajan tasalla. 

Mustassa kehyksessä Hanna-Mari Matikaisen "Uusi ystävä" grafiikka.

Tein yhden ylimääräisen laatan. 

Se ja syntymättömän kuva ovat nyt ylimääräisiä. Eihän sitä koskaan tiedä.

Armas Allissa - vanhusten viikon taidenäyttely

ARMAS on valtakunnallinen festivaali, joka juhlistaa ikääntymistä. Festivaalia on vietetty tänä vuonna 1.-13.10.2019

Keravalla Armas viikkoja vietettiin monipuolisella ohjelmalla. Galleria Allissa oli taideyhdistyksen näyttely teemalla YKSINÄISYYS. Viime vuonna vietettiin Armasta ensimmäisen kerran ja silloin taiteen teemana oli KUOLEMA.

Pirjo Rahkala "Kahvilassa"

Leena Nio "Singleton" mosaiikki

Irma Kortesoja "Löydänkö ystävän", "Vain muistot seurana".

ARMAS-festivaali on järjestetty jo kaksi kertaa. Vuonna 2017 Armas-festivaaleilla järjestettiin yli 220 tapahtumaa ympäri Suomen. Viime vuonna tapahtumia oli yhteensä jo lähes 250 kpl. 

ARMAS on sateenvarjo-organisaatio, joka yhdistää ennakkoluulottomasti taiteilijoita, taidealan toimijoita, taidelaitoksia, vanhustyön järjestöjä sekä kunta-alan toimijoita. Mukana ARMAS -verkostossa on jo 16 kuntaa, 20 taidealan toimijaa, 16 vanhusalan järjestöä sekä kaksi tutkimusta tekevää tahoa.

ARMAS on Suomessa ainutlaatuinen tapahtumakokonaisuus, joka nostaa esiin ikääntyneitä taiteilijoita ja tekee ikääntymisen teemoja näkyväksi taiteen keinoin.

Antti Lehtinen "Joukossa"

Marjo Numminen "Välimaastossa ääret"

Pirjo Rahkala "Yksin rannalla".                  Lena Nio "Yhdessä yksin".

Marjo Rosti "Sodan käynyt isä"

Päivi Patio "Where are you"

Päivi Patio "Elämisen sietämätön keveys".

Pirkko Hämäläinen "Ikkunassa".

Elizabeth San Miguel "Yksin".

Eira Savolainen "Olematon", "Näkymätön"

Mirja Jaamalahti  "Valinta", "Katkeruus"

Marjut Karlsson "Piilossa"

Irma Kortesoja "Erilainen".

Armas viikkojen ohjelmistoon on sisältynyt paljon musiikkia, teatteria ja näyttelyitä. Palvelutalojen ja vastaavien vanhukset ovat voineet osallistua museokäynteihin ja juhlaviin musiikkitilaisuuksiin eri puolilla Suomea. Itse ihmettelen ettei tämä viikko ole ylittänyt valtakunnallista uutiskynnystä.

Allissa oli minunkin työni mutta ne löytyvät tästä linkistä.

Lämmin poncho syksyyn

Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat Lappiin 18. syyskuuta.

 Ponchoni valmistui juuri oikeaan aikaan. 

Lämpötila laski pakkaselle varsinkin öisin. Sisällä mökissä ilma viileni ja takan lämmittävää vaikutusta odotellessa oli mukava pujoittaa päälle poncho ja tuijotella tulenlieskoja.

Kauan sitten poikaseni löysi lankakeriä kirpparilta. Hän laittoi kuvan niistä ja sai ohjeeksi tuoda minulle säkillisen Novitan huurre-lankoja. Pitkään kerät odottivat ideaa, mitä niistä tekisin. Nyt syksyllä aloin virkata suurta neliötä ja siinä samalla kehkeytyi ajatus ponchosta.

Lankojen vyötteessä lukee:

Linnun kysyvä laulu.

Hiljainen värinä.

Peitto maan yllä.

Kengissä rapsuu.

On aika kietoutua.

Onneksi huurre on täällä.

Lankapussistani olin jo aiemmin jakanut osan tyttärelleni ja ponchon jälkeen lankaa vain riitti. Virkkasin siitä paskerin. Sitten kyselin mökkinaapurilta sukkapuikkoja lainaksi.

Lopuista langoista neuloin säärien-/ranteidenlämmittäjät. Täämä oli sellainen hammastapurrenjuttu. Nivelrikkoisissa sormissa pysyy virkkuukoukku mutta viisi sukkapuikkoja on jo sitkeyttä vaativa homma. Puikot yhtenään lattialla ja silmukat karkuteillä. Jestas, että oli tuskastuttavaa. 

Olen ylpeä noista epätasaisesti neulotuista pötkylöistä.

Terveiset Kutturasta

"Terveiset Kutturasta" on Mikko-Pekka Heikkisen kirjoittaman kirjan nimi. Vallaton tarina monessa mielessä. Siinä lappilaiset päättävät lähteä sotaretkelle valtaamaan Etelä-Suomen ja Helsingin. Vaiherikkaan sotaretken lopulla moottorikelkat kurvailevat Esplanadin puistossa. Tarina tuli aikoinaan myös kunnelmana ylellä.

Me matkasinne Kafea Gufihtar - Kulta-kioskille

Matkaa kahvilaan on nelostieltä 16 kilometriä halki kultamaiden. Paikka on auki kesäisin ja kullankaivajille eräänlainen tukikohta.

Kahvia ja munkkeja kiitos. Olimme varautuneet käteiseen rahaan sillä edellisellä kerralla kahvilanpitäjä Tiina Koivisto kipaisi viereisen mäen laelle maksulaitteensa kanssa, jotta sai siihen tarvittavan signaalin. Nyt yhteydet olivat paremmat.

Mitäs tässä tapahtuu. Kahvilaan sattui hieroja ja asiakas joka tuli valittaneeksi kipeää olkapäätä. Siitä vaan hierontahommiin.

Myymälän puolelta löytyy tarvikkeita kullankaivuun. 

On vaskooleja, pipettejä ja lasiputkia kultahippujen säilömistä varten.

Juomista ja ruokaa suurimpaan hätään.

En tiedä tarkkaa lukua mutta tällä aluessa no noin 200 kullankaivajaa. Heidän postilaatikkonsa ovat kahvilan luona.

 Kullankaivajien hullu huumori pulppuilee joka paikassa heidän maillaan.

Kutturan kylä

Tie jatkuu kahvilasta eteen päin kohti Kutturan kylää. Kuttura on yksi Lapin viimeisistä erämaakylistä. Nelostieltä sinne on matkaa 40 kilometriä. Paikka kuuluu Inarin kuntaan.

Kun Kutturaan ei ollut tietä, matkaa tehtiin Ivalojokea pitkin. Siiri Magga-Miettunen on kirjailija joka kertoo noista ajoista. Hän itse asui Kutturassa lapsena. Nuo tarinat puhuvat erämaan oloihin sopeutuneiden ihmisten elämän vaikeuksista ja lämpimästä rakkaudesta perheen kesken.

Kirjoissa kerrotaa myös hiihtoretkellä olleen presidentti Kekkosen vierailusta 1959. Kyläläiset mainitsivat tien tarpeellisuudesta ja presidentti pisti asiaan vauhtia. Tie saatiin. Silta Ivalojoen yli valmistui vasta 1996. Siihen asti kyläläisten oli kuljettava veneillä reitin viimeisin osuus.

Kutturassa on 20 vakituista asukasta. Lomilla ja viikonloppuisin muualla elelevät kutturalaiset palaavat kotipaikalleen ja silloin kyläläisten määrä moninkertaistuu.

Elinkeinoina on poronhoito, työttömyys ja eläkkeellä olo.

Minä ihastuin Siirin kirjoihin. Löysin ne Helsingin kirjastosta. Harva meistä on syntynyt isänsä käsiin. Siiri on. Isä opetteli kätilön hommat sillä muuta apua ei ollut lähettyvillä. Yhdellä reissulla lapsi syntyi veneeseen, kun he yrittivät matkata sairaalaan Rovaniemelle. Äiti ja vauva saivat lopulta taksikyydin, kun pari isäntää oli menossa 

Rovaniemen viinakauppaan. 

Monta jännittävää tarinaa luin työmatkalla Keravan ja Helsingin välillä. Meinasin  useamman kerran ajaa kotipysäkkin ohi, kun vaeltelin Kutturan väen matkassa erämaissa. 

Nyt eläkkeellä oleva Siiri Magga-Miettunen teki työuransa  opettajana.