Sivellin värittää traumoja

Tänään syyskuun viides, tuli puoli vuotta täyteen kokemastani haaverista.
 (5. maaliskuuta) Poksis! ja makasin jäisellä pihamaalla sääriluu poikki. 
Ambulanssilla Peijaksen sairaalaan.

Nyt olen pisteessä, jossa aion tehdä blogipostauksen. Poikani kommentoi tilaani:

 "Ai, pystyt jo potkimaan itseäsi persauksille".

Sain  titaania nilkan tueksi. Röntkenkuvan oikeassa laidassa ovat tämän haaverin metallilaatta ja ruuvit. Vasemmalla puolen näkyvät edellisen haaverin ruuvit ja laatta. Miten minulle käy näin. En tiedä. Toinenkin jalka on aikoinaan murtunut nilkasta ja oikea kyynärvarsi.

 Nykyään leikkaushaavat suljetaan metallisilla hakasilla. Enää ei tehdä ompeleita. Hakaset poistettiin kahden viikon kuluttua ja sain uuden violetin kipsin. 

Tähän asti kaikki eteni hyvin.

Iholla tallustelevat bakteerit äkkäsivät leikkaushaavassa olevan raon. Ne päättivät pujahtaa sisään. Mikään ei ollut enää hyvin. 

Edessä oli kuukauden reissu Töölön sairaalaan.

Pikku neiti toi mummille rakkaimmat pehmolelunsa. Ne olivat hyvää seuraa potilassängyssä joka oli verhojen eristämä reviirini.

 Letkuja, tippoja, katedreja, kanyylejä, neuloja, treenejä, leikkauksia.

 Viimeiseksi kudos- ja ihonsiirto bakteerin tuhoamaan sääreen.

Uusi kipsi. Neljäs lajissaan.

Hyvästi sänky. Minä pääsen kotiin.

Kotona tarvitsin monenmoisia apuvälineitä. Mies joka asuu meillä taipui omaishoitajaksi, kokiksi, tarjoilijaksi, kauppaostosvastaavaksi, siivoojaksi, pyykkäriksi, avustajaksi, apteekin tsuppariksi, pyörätuolin työntäjäksi terveyskeskukseen haavahoitajalle ja sairaalassa käyttäjäksi, rengiksi ja isännäksi, maailman parhaaksi mieheksi. 

Toinen hyvä kuskaaja oli poikani.

Uusi sukka. Sairaalan fysioterapeutti otti jalasta mitat ja niiden perusteella tehtiin tukisukka, joka auttaa paljon kivussa joka syntyy, kun jalka turpoaa. Ja sitä se tekee. 

Veri ja kudosnesteet eivät kulje normaalisti.

Kesäkuussa sain luvan varata jalalla puolella painolla. Pyörätuolit ja rollaattori joutivat pois jaloista pyörimästä. Minä lonksuttelin juhannuksena kyynärsauvoilla.

👯

Ystäväni houkutteli minut värien ja maalauskankaiden äärelle. 

Aurinko porotti hänen pihalleen ja kesä tuntui kesältä.

 Öljyväreillä syntyi kaksi värikästä maalausta.

Sairaala tuntui syvällä mielessä. Ympärillä väsyneitä,

 itseensä ja kipuunsa käpertyneitä uupuneita ihmisiä sekä muistisairaita vanhuksia, jotka huusivat peloissaan. Monta tarinaa kuulin toisilta potilailta.
 Naurettiin ja verhon takana nyyhkytettiin.

Välillä oma avuttomuus alkoi tuntua ihan hullun koomiselta. Nokkamuki, ruokalappu, vaipan unohtivat. Pillerit pyörivät ja keikuttavat sänkyä. Välillä sukellan ja sitten leijun.
Minua käännellään ja pyöritellään. Pestään ja voidellaa. Palvellaan kuin kuningatarta tai pientä lasta. Naurattaa väkisinkin.

Kaikilla osastoilla sairaanhoitajia jotka omaavat lujan ammattitaidon. He ovat napakoita, kannustavia, lohduttajia valaessaan uskoa ja luottamista siihen, että tästä selvitään. Pitävät kädestä, kun operaatiot tuottavat kipua. Elävät kanssamme. Lähihoitajia, avustajia - kaikilla heillä on halu auttaa.

Rönken- ja anestesialääkäreitä, ortobedejä, plastikkakirurgeja, jotka tekevät taidoillaan ihmeitä. Veri kiertää kudossiirroksessa joka on lihas kyljestäni.

Haavat paranevat ja kivut hiipivät hiljaisiksi.

Kotona pienet jalat hassuttelevat mummin kipseillä. 

Se parantaa jalkaani ja mielialaani.

Elokuussa luu ei ollut vieläkään luutunut. Nyt käpöttelen kummalisen muovisen tuen kanssa. Mutta pääsin Lappiin odottelemaan luutumista. Taitaa olla parantuminen lähellä, kun sain inspiksen tehdä tämän tarinan. Kyllä tämä tästä ja blogiaiheita on kertynyt jo useampia mieleni sopukoihin. Sinne  alkaa tulla tilaa muullekin kuin kipsijalalle.