Shakkia ja ruutuja

Shakkiruudut ovat  `perusgraafisia´ kuvioita. Minun silmääni ne miellyttävät ja ovat kuvittaneet montaa työtäni. 

Ruutuja löytyy keramiikasta , grafiikasta ja sohvalla könöttää yksi tuftattu ruututyyny.

Itse pelistä ei minulla ole kummoista mielipidettä. Oivallan, etten oivalla, mistä pohjimmiltaan on kyse. Oman shakkilautani olen myynyt kirpputorilla. Alkoi ottaa päähän ja nolottaa, kun hävisin jatkuvasti kymmenvuotiaalle ipanalle. Tajuan minä vähemmälläkin etten tajua.

Kasvot ovat rakukeramiikkaa.

Viisaasti shakista todetaan, että peliin kohdistuneiden tutkimusten pohjalta pelaamisen arvioidaan kehittävän loogista ajattelua ja parantavan muistia.

Tuon toteamisen pohjalta minun kannattaisi pelata shakkia joka päivä, mutta näillä mennään. Huono muisti ja taipumus ajatella epäloogisesti tekevät elämästä hauskemman. Ainakin itselle.

           

Kissatyyny ja tuftattu kaveri tukevat lukuhetkiäni.

Grafiikanlehden tein viivasyövytyksenä ja lintu saa värinsä monitypiana. Eli levitän värin linnun kohdalle kuparilaatalle ja jokainen vedos on uniikki.

Keraamisen seinälaatan kaulitsin mustasta savesta. Valkeat ruudut "maalasin" enkopilla ennen polttoa ja niihin piirsin neulalla eläimiä. Työn nimi on "Hämärät otukset".

Teekupit lautasineen kuvioin shakkiruuduilla ja vapaamuotoisilla sivellinvedoilla ja pisteillä. Kupeista enemmän täällä. Kuvassa aurinkovärjätty liina.

Iki ihana Yoko Ono

Vuosi 1999 Helsingin Taidemuseo Tennispalatsi (nykyisin HAM) ja Yoko Onon shakkilauta. Kaikki nappulat ja ruudut ovat valkoisia. Istuuduimme ystäväni kanssa pelilaudan ääreen ja aloitimme kamppailun. Piti olla tosi tarkka, että muistin mitkä nappulat olivat omiani. Japanilaiset turistit parveilivat ympärillämme napsien kuvia kotialbumeihinsa. 
Kunnes museo-opas tuli sanomaan, ettei saa kuvata.

Me ennätimme kuitenkin tallentua turistien kameroihin ja tulisimme 
valloittamaan  Japanin noiden kuvien kautta.

Hävisin sitten senkin pelin.

 Näyttelyn muutkin työt tekivät minuun syvän vaikutuksen. Muistan ne yhä.

Yksi näyttelytöistä oli labyrintti jonka seinät olivat läpinäkyvät. Selvisin sieltä ulos mutta 
Ruben Stiller törmäsi sen sisällä seinään ja hajoitti koko teoksen. :)

Grafiikanlehdillä isä ja äiti

Oma ikäni tavoittelee niitä lukemia joissa iìssä muistan vanhempani parhaiten. Heidän nuoruuden valokuvansa kätkevät minulle avautumattomia maailmoja.

Ajatukset syventyvät, kun piirrän heidät valokuvien perusteella, siirrän ne piirrokset kuparilaatoille ja vedostan grafiikankuviksi.

Kupariset, syövytetyt painolaatat. Grafiikanteon prosessin kerron täällä.

Valmiit garafikanlehdet, viivasyövytys, akvatinta.

 Äiti istuu Kontioniemen parantolan päiväparvekkella raidallisen patjan päällä.

Kuvan alla on vuosiluku 1949. 

Lottapalvelus sodan aikana on ohi ja hän on valmistunut apuhoitajaksi.

Työpaikka on Kontioniemen keuhkotautiparantolassa.

Hän teki siellä työuran mm. laboratoriossa. Myöhemmin minä olin hänen mukanaa, kun lapsenhoito oli ongelma. Isä asui ja työskenteli Joensuussa. Me äidin kanssa majailimme viikot hoitajien asuntolassa, pienessä huoneessa, jossa oli kaksi sänkyä ja pöytä. Päivät vietin lääkäriperheessä lapsenhoitajan hoivissa.

(Näin siellä ensimmäistä kertaa korkean syöttötuolin perheen vauvalla). Toisena vuonna leikin postinpitäjän ja parantolan hevoskuskin perheessä heidän lapsikatraansa jatkona.

Kuvassa hoitajan- ja Lotan- emaloidut hopeiset merkit 

joita pidettiin kauluksen ylänapin kohdalla.

Parantola valmistui 1930. Vasemmalla hoitajien asuntola. Päärakennuksen päädyissä olivat päiväparvekkeet joilla potilaat nukkuivat raikkaassa ilmassa. 

Sen tiedettiin parantavan keuhkotautia. 

Päiväuniaika oli "hiljainen tunti". Meidän lasten oli myös hiljennyttävä pihaleikeissämme, ettemme häiritse nukkujia.

Silloiset sairaanhoitajien asut tuntuvat nykyisin käsittämättömän epäkäytännöllisiltä. Äiti tärkkäsi yhtenään valkoisia esiliinojaan, irtokauluksia ja mansettejaan sekä valkoisilla pinneillä hiuksiin kiinnitettäviä hilkkoja. Kengät olivat valkoiset nauhakengät ja sukat valkoiset. Kenkiä oli joskus vaikea saada, koska jonkunmoinen sodan jälkeinen pula-aika vaivasi vielä 50-luvulla.

Parantolan saatat muistaa Markku Pölösen tv-sarjasta "Karjalan kunnailla". 

Siinä rakennus näytteli hotellia.

Erikoinen ympäristö viettää lapsuutta. Maan alla kulki tunneleita rakennuksista toisiin. Juoksimme kilpaa niitä pitkin. Päivällä söimme äidin kanssa sairaalan ruokalassa. Rakastin punajuuria. Se laitosruoan tuoksu tulvahtelee aina jostain ruokalasta muistuttaen noista ruokailuista. Saatoin leikkiä laboratoriossa sentrifuugilla tai tähystellä äidin mikroskoopilla verisoluja näytteistä.

Tuolloin matka Joensuusta Kontioniemeen oli pitkä ja se tehtiin mahapomppuista soratietä linja-autolla. Eikä sitä tehty joka päivä. 

Nyt tuo matka hujahtaa valtatietä ehkä varttitunnissa. 

Maailma on pienentynyt.

Kontioniemen parantola siirtyi myöhemmin Pohjois-Karjalan keskussairaalan vuodeosastoksi. Siellä äiti vuonna 1992 siirtyi tuonpuoleiseen tutun hoitajan läsnäollessa.

Isä nojaa haravaan heinäpellolla. Valokuvassa ei ole vuosilukua eikä muutakaan tekstiä. Oletan, että sota on ohi, koska sotilaskuvat ovat albumissa ennen tätä kuvaa. 
Päässään isällä on kulmista solmittu nenäliina, jollaista hän pitää myöhemmin minun kanssani otetuissa ranta- ja uimakuvissa. Heinäpellosta en tiedä mitään. 

Kuvasta minulla ei ole mitään tietoja. Toisaalta isä oli maatalonpoika, mutta minun elämäni ajan hän työskenteli TVH:n autokorjaamolla. Siitä kirjoitan postauksessa "Piha".

Isä koki Kontioniemen parantolan sairastamalla sen osastolla yhtäaikaa, kun viereisellä osastolla äiti uupui maalliseen taivallukseensa. Isän kävin noutamassa luokseni. Hänen vaelluksensa päättyi sitten neljä vuotta myöhemmin Joensuun keskussairaalassa.

Kaikki elämät päättyvät mutta ei tämä ollut surullinen tarina. Lapsuudestani löytyy paljon hauskoja muistoja. Kiitos isän ja äidin.

Grafiikanlehdillä he katselevat perhettäni kotimme seinällä.

Talven riemut esillä

Talven synkkyys, pimeys, kylmyys ja suunnaton pituus ovat vaihtuneet riemuksi harrastusten parissa. Kansanopistojen lukuisat kurssit tarjoavat tekemistä käsille sekä aivojumppaa uusien kielien opintojen parissa. Tarjolla on tietotekniikkaa ja valokuvauksen opastusta, musiikkiopintoja 
sekä lukematon määrä mitä erillaisempia kursseja.

Kevään näyttelyt ovat nyt avanneet ovensa ympäsi Suomenmaan. Minä ihmettelin upeita töitä Tuusulassa ja Keravalla.

Kuvataiteen eri suuntauksia oli paljon esillä. On klassista, modernia, action paintingia, naivismia, grafikka, hiili- ja lyijykynäpiirustusta ja japanilaista taidetta.

Posliinimaalauksen perinne jatkuu nuorissa taitajissa. Niin ainakin päättelen joidenkin töiden kuvista.

Keramiikkaa rakua ja tavanomaista.

Käsityökurssit ovat aina erittäin suosittuja.

 Töitä valmistuu perinteisillä tekniikoilla ja aina syntyy uusia työtapoja.

Kasviväreillä värjättyjä lankoja ja tilkkutöitä.

Kierrätystä

    Tölkkiklipsuja

Kravatteja

Vaatteiden ompelijat voivat vastata hyvällä omallatunnolla kysymykseen: 

Tiedätkö kuka ompelee vaatteesi?

Laukkuja ja koruja

Kynsilakkakoruja

Koruja massasta ja saamelaista tinalankapunontaa.

Koruja vanhoista hopealusikoista.

Kankaanvärjäystä

 Kirjan uusi elämä

 Nikkarointiin ja kangaspuillakutomiseen sekä tuftaamiseen löytyy mahdollisuuksia ja välineitä myös kansanopistoilta.

Tulipas tähän paljon kuvia, eikä kuitenkaan kaikkien kädentaitojen tuloksia. Nyt on mukaville kussikavereille ja opettajille toivotettu: hyvää kesää ja pitäisi pärjätä ilman heitä syksyyn asti. Eiköhän tuo onnistu, kun aurinkopaistaa ja laineet liplattavat. 

Syksyyn on pitkä onnellinen matka.