Oma ikäni tavoittelee niitä lukemia joissa iìssä muistan vanhempani parhaiten. Heidän nuoruuden valokuvansa kätkevät minulle avautumattomia maailmoja.
Ajatukset syventyvät, kun piirrän heidät valokuvien perusteella, siirrän ne piirrokset kuparilaatoille ja vedostan grafiikankuviksi.
Valmiit garafikanlehdet, viivasyövytys, akvatinta.
Äiti istuu Kontioniemen parantolan päiväparvekkella raidallisen patjan päällä.
Kuvan alla on vuosiluku 1949.
Lottapalvelus sodan aikana on ohi ja hän on valmistunut apuhoitajaksi.
Työpaikka on Kontioniemen keuhkotautiparantolassa.
Hän teki siellä työuran mm. laboratoriossa. Myöhemmin minä olin hänen mukanaa, kun lapsenhoito oli ongelma. Isä asui ja työskenteli Joensuussa. Me äidin kanssa majailimme viikot hoitajien asuntolassa, pienessä huoneessa, jossa oli kaksi sänkyä ja pöytä. Päivät vietin lääkäriperheessä lapsenhoitajan hoivissa.
(Näin siellä ensimmäistä kertaa korkean syöttötuolin perheen vauvalla). Toisena vuonna leikin postinpitäjän ja parantolan hevoskuskin perheessä heidän lapsikatraansa jatkona.
Kuvassa hoitajan- ja Lotan- emaloidut hopeiset merkit
joita pidettiin kauluksen ylänapin kohdalla.
Parantola valmistui 1930. Vasemmalla hoitajien asuntola. Päärakennuksen päädyissä olivat päiväparvekkeet joilla potilaat nukkuivat raikkaassa ilmassa.
Sen tiedettiin parantavan keuhkotautia.
Päiväuniaika oli "hiljainen tunti". Meidän lasten oli myös hiljennyttävä pihaleikeissämme, ettemme häiritse nukkujia.
Silloiset sairaanhoitajien asut tuntuvat nykyisin käsittämättömän epäkäytännöllisiltä. Äiti tärkkäsi yhtenään valkoisia esiliinojaan, irtokauluksia ja mansettejaan sekä valkoisilla pinneillä hiuksiin kiinnitettäviä hilkkoja. Kengät olivat valkoiset nauhakengät ja sukat valkoiset. Kenkiä oli joskus vaikea saada, koska jonkunmoinen sodan jälkeinen pula-aika vaivasi vielä 50-luvulla.
Parantolan saatat muistaa Markku Pölösen tv-sarjasta "Karjalan kunnailla".
Siinä rakennus näytteli hotellia.
Erikoinen ympäristö viettää lapsuutta. Maan alla kulki tunneleita rakennuksista toisiin. Juoksimme kilpaa niitä pitkin. Päivällä söimme äidin kanssa sairaalan ruokalassa. Rakastin punajuuria. Se laitosruoan tuoksu tulvahtelee aina jostain ruokalasta muistuttaen noista ruokailuista. Saatoin leikkiä laboratoriossa sentrifuugilla tai tähystellä äidin mikroskoopilla verisoluja näytteistä.
Tuolloin matka Joensuusta Kontioniemeen oli pitkä ja se tehtiin mahapomppuista soratietä linja-autolla. Eikä sitä tehty joka päivä.
Nyt tuo matka hujahtaa valtatietä ehkä varttitunnissa.
Maailma on pienentynyt.
Kontioniemen parantola siirtyi myöhemmin Pohjois-Karjalan keskussairaalan vuodeosastoksi. Siellä äiti vuonna 1992 siirtyi tuonpuoleiseen tutun hoitajan läsnäollessa.
Isä nojaa haravaan heinäpellolla. Valokuvassa ei ole vuosilukua eikä muutakaan tekstiä. Oletan, että sota on ohi, koska sotilaskuvat ovat albumissa ennen tätä kuvaa.
Päässään isällä on kulmista solmittu nenäliina, jollaista hän pitää myöhemmin minun kanssani otetuissa ranta- ja uimakuvissa. Heinäpellosta en tiedä mitään.
Kuvasta minulla ei ole mitään tietoja. Toisaalta isä oli maatalonpoika, mutta minun elämäni ajan hän työskenteli TVH:n autokorjaamolla. Siitä kirjoitan postauksessa "Piha".
Isä koki Kontioniemen parantolan sairastamalla sen osastolla yhtäaikaa, kun viereisellä osastolla äiti uupui maalliseen taivallukseensa. Isän kävin noutamassa luokseni. Hänen vaelluksensa päättyi sitten neljä vuotta myöhemmin Joensuun keskussairaalassa.
Kaikki elämät päättyvät mutta ei tämä ollut surullinen tarina. Lapsuudestani löytyy paljon hauskoja muistoja. Kiitos isän ja äidin.
Grafiikanlehdillä he katselevat perhettäni kotimme seinällä.
Kaunis tarina ja kuvat <3
VastaaPoistaKiitos Leena
Poista