Lapsuuden lyhyt historia

Suosikkikirjailijoihini lukeutuvan Paula Havasteen uusin kirja "Tuulen vihat" 

teki minun sieluuni syvälle sukeltavan vaikutuksen.

Joskus käy näin teatteriesityksen, elokuvan, taulun tai kirjan kanssa. Tunne on niin suuri, että se on purettava itsestään ulos. Useinmiten siihen riittävät sivellin ja vesivärit,
 nyt syntyi kaksi nukkea.

Minä ja hän

Kirja on nyt lainassa mutta kerron kohtauksen muistini kautta. "Tuulen vihat" sijoittuu 1100-luvulle, eli hyvin kauas kansamme historiaan.
Talossa on rokonarpinen, ruma eukko piikana ruokapalkalla. Häntä syrjitään ja haukutaan, koska hänen ulkonäkönsä on kuvottava.
Sitten hän kertoo tarinansa talon tyttärelle Kerttelle.

Kuolema riehui ympäri Suomenniemeä. Ei se väistänyt tarinamme henkilönkään kotitaloa. Mies ja pienet tyttäret menehtyivät. Vaimo, jota rokko myös runteli, ei jaksanut tehdä mitään kalmoille, vaan siirtyi maakuoppaan vauvaikäisen poikansa kanssa. Siellä he elivät nälässä koko talven. Äiti juotti lastaan sulattamalla lunta suussaan. Kun heidät keväällä löydettiin, olivat he hengissä mutta kotitalolle ja sen vainajille ei voitu tehdä muuta kun sytyttää tuleen.


Huh, huh mikä kohtalo lapsilla olikaan noina aikoina.
Käsite lapsuus muodostui vasta 1500-1600 -luvuilla. Keskiajalla ihmisen ajateltiin olevan vain vähäinen osa maailmankaikkeutta. Eipä siinä silloin lapsi paljoa painanut.
Uskonpuhdistuksen aikoihin 1500-luvun alkupuoliskolla,
ajan henkinen ilmasto oli sellainen, että katsottiin lasten olevan perisynnin turmelemia ja ankaralla kasvatuksella heistä piti tehdä kunnollisia ihmisiä.

Lapsuudestamme on niin kauan, että housun persaukset ovat jo kuleneet ja mekon helmat tahriintuneet. Käsien ja jalkojen kangaskin on kellastunut. Sen tein liottamalla niitä teessä. Vartalot ovat vaneria.

Pitkälle 1800-luvulle Suomi oli maatalousvaltainen ja lasten tehtävänä oli auttaa työnteossa ja turvata vanhempiensa vanhuudenpäivät. 

Kun yhteiskunnallinen muutos alkoi, romanttinen aateilmasto heräteli suomalaisissa kansallistunnetta ja kiinnostusta sukujen aiempiin vaiheisiin. Käsitys lasten perimmäisestä pahuudesta kääntyi päälaelleen ja lapset ymmärrettiin viattomiksi olennoiksi, joiden maailma oli onnellinen ja puhdas.

Elämäntapojen muuttuessa lapsille alkoi hahmottua oma paikkansa.

Terveydenhuolto ja koulutus kehittyivät. Ne paransivat lasten hyvinvointia. Lapsikuolleisuus väheni ja lapsesta tuli perheen keskipiste.

1950-luvulla  alettiin ajatella kokonaisvaltaista hyvinvointia. Siitä lähtien lapsen kasvatuksen pääpaino on ollut lapsen psyykkisessä ja sosiaalisessa kehityksessä. Kasvatuksesta tuli inhimillisempää. Lapsille sai osoittaa helyyttä ja rakkautta, joka oli ollut aiemmin kasvattajien mielestä erittäin vahingollista. 

Nykyisin perheissä lapsilla on paljonkin sananvaltaa.

Meillä 50- luvun lapsilla on ollut hyvät oltavat, vaikka koivuniemen herra välillä viuhuikin ankaraksi heittäytyvän isän kädessä. Seuraavaksi hän joi tyytyväisenä kahvia pikkuruisesta kupista nukkien kahvikutsuilla.

Lapsen oli ansaittava leipänsä.

Eräs kirjoitus vuodelta 1862 kuvaa hyvin ajan yleistä tehdastyön ihastelua:

"Ja se hyöty ja etu kuin köyhille ja turvattomille lapsille tehtaista on, on sanomaton: jotka saisivat maalla, varsinkin talvisaikana, kylästä kylään kerjäten juosta, ja vilua ja puutetta ja alastomuutta kärsiä, saavat nyt 10 ja 12 vuotisena työn ja palkan, josta taitavat jonkun kopeekan köyhillen vanhemmillensakin antaa, jos niin tahtovat. Kuinka hartaalla halulla vanhemmat lapsiansa tehtaisiin tuo, sen näkee siitä kuin äitein silmistä ilon ja kiitollisuuden kyyneleet kimaltelee, kuin lapsensa ovat sinne saaneet, josta raharikkaat ja tehtaitten isännät ansaitsevat suurimmat kiitokset, kuin eivät päästä varojansa koron kantavissa velkaseteleissä kasvamaan, vaan uhraavat köyhän kansan yhteiseksi hyväksi."

Jo helpottaa aiempi ahdistava tunne entisaikojen lasten kohtaloista. 

Meille oli iloisuus sallittua. Minä ja Esko.

Rovaniemellä 1962 syntyneen kirjailija Paula Havasteen kirjoissa kuvataan entisaikojen itsenäisiä, ylpeitä ja osaavia naisia. Suomen historia muuttuu eläväksi tarinoissa, joita varten Havaste tekee perusteellista taustatyötä arkistoissa, museoissa ja kirjastoissa. Päivätyönään hän toimii tapahtumapäällikkönä tiedekeskus Heurekassa. 
Kirjoissa on esillä paljon kansanperinnettä: taikoja, enteitä, loitsuja ja ennustuksia. Minun lempparini on hänen Lapista kertova neljän kirja sarjansa. Kymmenen onnen Anna, Kotasavun Marja, Lapinmaan Nilla ja Maaren, samaanien sukua.