Luuta, nahkaa ja metsäisiä tarinoita.

Astuin sisään mytologiaan, muinaisuuden uskontoihin, lumovan näyttelyn keskelle, kun avasin Galleria Allin oven Kevaralla.

Taiteilija Anne Jouhtinen oli tuonut esille mystisiä taideteoksia.

Käreitär, on kettujen suvun emuu. Kansanperinteessä kaikilla eläimillä on kantaäiti eli emuu. Metsälle lähdettäessä emuuilta pyydettiin loitsuin ja lahjoin, että he antaisivat saaliiksi lapsensa. Emuu valitsi sen joka sai pyydettyä eläimen.

                 

Käreittären hartioilla on ketun pörheä nahka. Annen parkitseman peurannahakaisen vaatteen koristeena on häntänikamia ja keskellä kaksi ketun penisluuta. Vyötäröllä lautanauhasta roikkuu ketun kallo ja pässin kiveksistä tehty tarpeeksi suuri kukkaro johon mahtuvat emuun rikkaudet.

Anne kertoo töillään kunnioittavansa eläimiä. Itse hän ei metsästä mutta saa nahat ja luut metsästäjiltä. Näin hän pelastaa edes osan eläimestä. Esimerkiksi kettuja on niin paljon, että riistanhoitoon kuuluu niiden harventaminen. "Metsästäjät hautaisivat eläimet metsään. Siinä niiden taival menisi hukkaan, joten olen saanut niitä käyttööni", Anne selostaa.

Annen mosaiikkityöt ovat lumoavia. Tulikettu on kansanperinteessä myyttinen eläin. 

Kun sen kyljet osuvat puihin tai häntä hipaisee lumihankea taivas täyttyy 

revontulien leiskunnasta.

Sielulintu oli pyhä suomalaisessa mytologiassa - se lennättää sielun syntyvän luo ja vie sen kuolemassa mukanaan, lukee Annen tekstissä.

Lapissa kuolleet sielut vaeltavat riekkoina tunturissa tai räksyttävät pihapiirissä kuukkeleina. Mökillä minulla on leppälinnun pieni kallo joka odottaa jotain ideaani. Oli raasu lentänyt päin ikkunaa ja sielu oli päässyt karkuun.

Juonetar on peurojen suvun emuu.

Juonettaren mekon Anne on ommellut vanhoista kangaspuilla kudotuista lakanoista ja pöytäliinoista. Mekon malli on sarafaani. Tässä sarafaanissa törmään omiin juuriini karjalaisuuteen. Malli on perinteisesti karjalainen. Mallinuken harteilla lepää peuran nahka. Kaunis ja juhlava Juonetar.

Anne Jouhtinen on opiskellut perinteiset nahan parkitsemistaidot. Näyttelyssä on esillä nahkatöitä: mystisiä laukkuja, joissa voi kuljettaa Annen valmistamia taikarumpuja. Myös kalannahka on Annelle tuttu materiaali. 

Keravan Opistossa hän pitää kalannahan parkitsemis- ja ompelukursseja sekä luu- ja sarvikorujen valmistuskursseja.

Kalannahoissa, kuin muissakin nahoissa, on monia värisävyjä. Puunkuorilla parkituissa nahoissa eri värit syntyvät eri puulajeista.

Sitten on edessä surullinen tarina varsasta. Villihevosia ei ole Suomessa mutta varsan kohtalo sai Annen käyttämään myös kesyn hevosen taljan.

Varsan nahasta syntyi tarinaliivi jonka sisäpuolen kasviaiheisia kirjailuja Anne esittelee.
 Selkäpuolelle hän on laittanut hevosen harjan joka kaartuu sivulle. Huikean hieno ja taitavasti tehty työ.

Olisin oikeasti kaivannut hiljaista pitkää istumista töiden ja mystiikan äärellä. Harvoin sitä nykyihmisellä on sellaiseen aikaa. Odotan Lappiin matkaamista ja tuijottelen sitten poronkalloja ja leukaluita.