Aslak -allasevakko

 Aslak Niiles Hetta asusti punaisessa allasevakkotalossaan Sarvikotamaantien varrella.

Allasevakot joutuivat siirtymään kotikonnuiltaan, kun Lokan tekoallas rakennettiin.  

Se valmistui 1970.

Kuva altaasta on otettu Lokan kylästä käsin. Nattasten juurella on meidän pesäpaikkamme ja naapureinamme Hetan veljesten talot. Allas peitti alleen 417 neliäkilometriä. Sinne jäi mm. suuri ja arvokas aapasuo.

Lokan ensimmäiset asukkaat olivat lappalaisia. Suomalaisia ilmestyi erämaihin 1600-luvun lopulla. Heitä seurasi kristinusko. Papit käännyttivät lappilaisia uskoon vaihtelevan kyseenalaisilla keinoilla. Saamelaisten jumalat tuhottiin ja noitarummut poltettiin.

Aslakan iloinen olemus on ikuistettu matkamuistoihin. Kuvassa hänen muoviin valettu rintakuvansa. Mikä made in Honkong tuo lieneekään niin itse Aslak on jättänyt jälkeensä monta muistoa.

Lokan kylästä löytyy Andreas Alarieston muistokivi. Hänet tunnemme naivistisista maalauksista jotka kuvaavat Lapin elämää. 80-luvulla Arabia valmisti niistä taidelautasia.

Minun grafikankuvassani on Aslakan muisto ja hänen sieleunsa riistäytyy riekkona tunturiin. Niin käy poromiehille. Aslak oli silloin 77 vuotias. Muutama vuosi hänen jälkeensä nuorempi veli Oula siirtyi tuntureille. Siellä varmaan kärsimättöminä odottivat heidän äitinsä, joka eli 100 vuotiaaksi, sekä Jouni veli. Nuorinmainen  Mikko polkee edelleen pyörällään Sarvikotamaantietä kaupalle ja takaisin.

Allas tuhosi suuren alan Lokan kylästä.

 Sen asukkaat ovat kokeneet aiemminkin traakisia tapahtumia. Toinen maailmansota vei miehet rintamalle kauas erämaakylistä. Partisaanit levittivät kauhua. 14.7.1944 venäläiset hyökkäsivät kylään. Ne tappoivat 21 kyläläistä, naisia ja lapsia.

Tarina kertoo pienen tytön säilyneen

hengissä ruumiskasan alla. Hän joutui venäläisten vangiksi ja palautettiin Suomeen rauhan tultua.

Paikalla on uhrien muistokivi. Viljan tähkät taipuvat mutta eivät taitu.

Lokan kylän polttivat ensi venäläiset sitten saksalaiset.

Väki palasti sodan jälkeen ja rakensi uuden kylän Luirojoen rannalle.

Olen kokeillut eri versioita Aslakan kuvasta.

Etsimme tonttia Lapista ja tutun Aslakan mailla oli kaunista ja siistiä. Hän siivosi metsistään risut ja melkein männynkävytkin.

Kaksissa miehin kaverukset sitten menivät kysymään häneltä myisikö tontin meille. Minä en mennyt mukaan säikyttelemään.

"En ole nyt sillä tuulella", vastasi Aslak.

 Onneksemme hänen tuulensa kääntyi jo seuraavana aamuna.

Kemin energian patorakennelmia.

Kehykset olen tehnyt rakukeramiikasta. Kemi yhtiö antoi evakoille korvaavia maa-alueita ja uudet talot muun muassa Vuotson kylästä jonne Hetan veljekset asettuivat. Evakko kun evakko kotipaikkaa on vaikea jättää.

Lokan ja Porttipahdan-tekojärvet näkyvät aina sääkartoilla. Niillä on mittaa.

Postikortti

Kun lähdimme merkitsemään tonttia, Aslak istui viereeni autonpenkille. 

Hän oli kuin kymmenvuotias pojan nassikka.

Pieni ja hentoinen. Arveli syöttävänsä minulle vielä poronkuivalihaa. Sitä päivää ei tullut. Jo tuolloin hänellä oli kipuja ja paikka varattuna Rovaniemen sairaalasta. 

Sieltä hän ei enää palannut talolleen.

Luirojoki jatkaa virtaamistaan voimalan padon alapuolella.

Aslakka sisäisti postikortin syvällisen sanoman.

Lokan kylää tänä päivänä. Lokkalaisista suurin osa saa nykyisinkin elantonsa luonnosta. Allas on kalarikas vilja-aitta.

Hei Aslak tavataan joskus tunturissa. Veljesten naapuri on tosin varma etteivät pojat ole riekkoja. Heistä tuli kuukkeleita jotka säikyttelevät häntä lennellen pihapiirissä yllättäen nurkan takaa ja meteli on kova.

Aurinkokeijun yölliset puuhat värjäyksen parissa

Viikonloppuni oli värien leikkiä ja räiskettä. 

Aurinkovärjäykseen hurahtanut naiskatras teki taas taikojaan Aurinkokeijun avustuksella.

Keijun nimestä kävimme keskustelua ja Saniaiskeiju sai myös kannatusta.
 Kuvioista suosituin on saniainen. 

Kasveja olimme keränneet ennen lumen tuloa.

 Ne kuivattiin sanomalehtien välissä painavien kirjapinojen alla. 

Aurinkovärjäyksessä väri levitetään kankaalle ja kuviosapluunat asetetaan paikoilleen. 

Valkoiset kiteet kankailla ovat karkeaa merisuolaa. 

Ne tekevät kankaisiin vaaleita "pyyhkäisyjä".

Mariannen kankaista jalostuu laminointifirmassa leikkulautoja ja pannunalusia.

 Kuviot näyttävät kolmiulotteisilta.

Kuvioita voi tehdä myös sapluunoilla ja esineillä joiden silhuetti on tunnistettavissa.

Irma värjäsi armeijan ylijäämävaraston myynnistä hankkimansa Sotilaskotisisaren esiliinan ja sai aikaan hehkuvat kuviot.

Jäljet kankaisiin syntyvät yön aikana. 
Me poistumme paikalta ja kankaat jäävät odottamaan ihmeen tapahtumista. 

 Aurinkokeiju hiipii työtilaamme kaupungintalon kellarin tekemään taikojaan. Kun me palaamme aamulla, löydämme upeat työmme. Niiden värit ja kuviot säihkyvät. Keiju on joutunut koluamaan työpöydillä ja konttaamaan lattialla. Kun pöytätilat täyttyivät, siirryimme pöytien alle.

Tässä ei ole kyseessä keiju vaan Irma.

Kuvakavalkaadi kankaista ennen ja jälkeen:

Näkkileipää ja appelsiineja. Hauskaa!

Kankaan voi kuvioida myös rypistämällä

Leenan verhokangas.

Utuisia värejä.

Yllä olevan luomuksen kangas on Marimekon. Oksien kuviot olivat siinä valmiina. 

Vanhat valkoiset lakanat saavat näillä konsteilla uuden elämän ja

hylätyt tai kirppareilta löytyneet vaatteet puhkeavat kukkaan aurinkovärjäyksellä.

Taiteilijan takki ja puseron uusi kuosi.

Huomasin hurmaantuneeni muiden kankaista niin, että en ottanut omistani kuvia.

Esittelen niitä sitten, kun niistä jatkojalostuu laminoimalla tarjottimia, leikkulautoja ja pannunalusia. Kevään kuluessa osasta kankaista ompelen vaatteita.

En tiedä Aurinkovärjäys-sanan historiaa sillä väri pakenee sapluunoiden alta myös pimeässä. Ehkä alunperin näitä on tehty pihamaalla aurinkoisena kesäpäivänä.

Me loihdimme kesän tammikuiseen kellarin pimeyteen.

 Värikylpy oli jälleen suorastaan hengästyttävä kokemus.

Lapsuuden lyhyt historia

Suosikkikirjailijoihini lukeutuvan Paula Havasteen uusin kirja "Tuulen vihat" 

teki minun sieluuni syvälle sukeltavan vaikutuksen.

Joskus käy näin teatteriesityksen, elokuvan, taulun tai kirjan kanssa. Tunne on niin suuri, että se on purettava itsestään ulos. Useinmiten siihen riittävät sivellin ja vesivärit,
 nyt syntyi kaksi nukkea.

Minä ja hän

Kirja on nyt lainassa mutta kerron kohtauksen muistini kautta. "Tuulen vihat" sijoittuu 1100-luvulle, eli hyvin kauas kansamme historiaan.
Talossa on rokonarpinen, ruma eukko piikana ruokapalkalla. Häntä syrjitään ja haukutaan, koska hänen ulkonäkönsä on kuvottava.
Sitten hän kertoo tarinansa talon tyttärelle Kerttelle.

Kuolema riehui ympäri Suomenniemeä. Ei se väistänyt tarinamme henkilönkään kotitaloa. Mies ja pienet tyttäret menehtyivät. Vaimo, jota rokko myös runteli, ei jaksanut tehdä mitään kalmoille, vaan siirtyi maakuoppaan vauvaikäisen poikansa kanssa. Siellä he elivät nälässä koko talven. Äiti juotti lastaan sulattamalla lunta suussaan. Kun heidät keväällä löydettiin, olivat he hengissä mutta kotitalolle ja sen vainajille ei voitu tehdä muuta kun sytyttää tuleen.


Huh, huh mikä kohtalo lapsilla olikaan noina aikoina.
Käsite lapsuus muodostui vasta 1500-1600 -luvuilla. Keskiajalla ihmisen ajateltiin olevan vain vähäinen osa maailmankaikkeutta. Eipä siinä silloin lapsi paljoa painanut.
Uskonpuhdistuksen aikoihin 1500-luvun alkupuoliskolla,
ajan henkinen ilmasto oli sellainen, että katsottiin lasten olevan perisynnin turmelemia ja ankaralla kasvatuksella heistä piti tehdä kunnollisia ihmisiä.

Lapsuudestamme on niin kauan, että housun persaukset ovat jo kuleneet ja mekon helmat tahriintuneet. Käsien ja jalkojen kangaskin on kellastunut. Sen tein liottamalla niitä teessä. Vartalot ovat vaneria.

Pitkälle 1800-luvulle Suomi oli maatalousvaltainen ja lasten tehtävänä oli auttaa työnteossa ja turvata vanhempiensa vanhuudenpäivät. 

Kun yhteiskunnallinen muutos alkoi, romanttinen aateilmasto heräteli suomalaisissa kansallistunnetta ja kiinnostusta sukujen aiempiin vaiheisiin. Käsitys lasten perimmäisestä pahuudesta kääntyi päälaelleen ja lapset ymmärrettiin viattomiksi olennoiksi, joiden maailma oli onnellinen ja puhdas.

Elämäntapojen muuttuessa lapsille alkoi hahmottua oma paikkansa.

Terveydenhuolto ja koulutus kehittyivät. Ne paransivat lasten hyvinvointia. Lapsikuolleisuus väheni ja lapsesta tuli perheen keskipiste.

1950-luvulla  alettiin ajatella kokonaisvaltaista hyvinvointia. Siitä lähtien lapsen kasvatuksen pääpaino on ollut lapsen psyykkisessä ja sosiaalisessa kehityksessä. Kasvatuksesta tuli inhimillisempää. Lapsille sai osoittaa helyyttä ja rakkautta, joka oli ollut aiemmin kasvattajien mielestä erittäin vahingollista. 

Nykyisin perheissä lapsilla on paljonkin sananvaltaa.

Meillä 50- luvun lapsilla on ollut hyvät oltavat, vaikka koivuniemen herra välillä viuhuikin ankaraksi heittäytyvän isän kädessä. Seuraavaksi hän joi tyytyväisenä kahvia pikkuruisesta kupista nukkien kahvikutsuilla.

Lapsen oli ansaittava leipänsä.

Eräs kirjoitus vuodelta 1862 kuvaa hyvin ajan yleistä tehdastyön ihastelua:

"Ja se hyöty ja etu kuin köyhille ja turvattomille lapsille tehtaista on, on sanomaton: jotka saisivat maalla, varsinkin talvisaikana, kylästä kylään kerjäten juosta, ja vilua ja puutetta ja alastomuutta kärsiä, saavat nyt 10 ja 12 vuotisena työn ja palkan, josta taitavat jonkun kopeekan köyhillen vanhemmillensakin antaa, jos niin tahtovat. Kuinka hartaalla halulla vanhemmat lapsiansa tehtaisiin tuo, sen näkee siitä kuin äitein silmistä ilon ja kiitollisuuden kyyneleet kimaltelee, kuin lapsensa ovat sinne saaneet, josta raharikkaat ja tehtaitten isännät ansaitsevat suurimmat kiitokset, kuin eivät päästä varojansa koron kantavissa velkaseteleissä kasvamaan, vaan uhraavat köyhän kansan yhteiseksi hyväksi."

Jo helpottaa aiempi ahdistava tunne entisaikojen lasten kohtaloista. 

Meille oli iloisuus sallittua. Minä ja Esko.

Rovaniemellä 1962 syntyneen kirjailija Paula Havasteen kirjoissa kuvataan entisaikojen itsenäisiä, ylpeitä ja osaavia naisia. Suomen historia muuttuu eläväksi tarinoissa, joita varten Havaste tekee perusteellista taustatyötä arkistoissa, museoissa ja kirjastoissa. Päivätyönään hän toimii tapahtumapäällikkönä tiedekeskus Heurekassa. 
Kirjoissa on esillä paljon kansanperinnettä: taikoja, enteitä, loitsuja ja ennustuksia. Minun lempparini on hänen Lapista kertova neljän kirja sarjansa. Kymmenen onnen Anna, Kotasavun Marja, Lapinmaan Nilla ja Maaren, samaanien sukua.

Enkelin suojaavat siivet

Jouluna enkeleitä vilistää joka puolella. He ovat kesuudessamme muinakin aikoina mutta nuo elämää suojaavat olennot unohtuvat arjessa.

Siivet suojaavat elämän suurta ihmettä.

Siivet ja kukka ovat grafiikkaa. Tekniikkana on kohopainomenetelmä carborodum. Se syntyi Ranskassa 1960-luvulla. Suomessa sen käyttö yleistyi vasta 
1980- luvun lopulla.

Aiemmin olen kertonut grafiikan syväpainomenetelmistä täällä.
Carborodumissa painolaattaa ei syövytetä, vaan sen pinnalle "kasataan" haluttu kuva. 
Kuva tehdään carborodumjauheella jonka sidosaineena käytetään gessoa, jota käytetään liimana monissa taiteen eri tekniikoissa. (sillä mm. pohjustetaan maalauskankaita)



Carborodun on hienon hienoa jauhetta joka on piin ja hiilen kemiallinen yhdiste. Sitä on esimerkiksi kynsiviiloissa ja jalkaraspeissa.
Gesson kannssa siitä tulee pastamaista mönjää.








Kuva rakennetaan erikorkuisina "mönjäkasoina" laatalle. Kun kasat ovat kovettuneet, niiden päälle levitetään painoväri.
 Prässin puristuksessa paperiin syntyy syvänteitä jotka muodostavat värin kanssa kuvan. Painolaattana olen käyttänyt alumiinista offsett-levyä.
Lopputulos on muhkea ja maalauksellinen.

Tässä on erään toisen työn painolaatta. Siivekkäitä kissoja.

Vedostetun kuvan nurjapuoli tuntuu kohoumina.

Elämän kukka on yksi maailman vanhimmista symbooleista. Se on geometrinen piirros johon sisäsältyy koko luomakunnan pohjapiirros. Minun ei geometriselle kukkalleni löytyi noin syvä ajatustausta. Löysin sen juuri, kun googlasin sanat elämä, kukka.

Muistetaan ainakin tänään, että olemme tänne luotuja elämiä ja suojelusenkelit levittävät siipensä meistä jokaisen ylle.



Elämän kukka

Lohduttava ajatus: Nuo siivet kantavat Pariisin ampumisen uhrit uuteen elämään.

Pussukoita

Joulu meni ja vuosikin vaihtui. Hetken luonto näyttäytyi lumisena maisemakorttina.

 Vesi- ja räntäsade muistuttavat jälleen arkeen palaamisesta ainakin Etelä-Suomessa.

Joulussa on ehkä hauskinta sen odottaminen ja valmistaminen.

 Joulumuorin pajassa syntyi kehyskukkaroita pukinkonttiin.

Kehyslaukku ja -kukkaro nimitys tulee metallisesta sulkemismekanismista.

Siirsin töihini kuvia. Näistä toisessa on vanha saippuamainos,

 joten se kukkaro päätyi Irman lahjapakettiin.

Toisessa kukkarossa poseeraa isä tyttärineen 60-luvulla. Minä virnistän etualalla. 

Pussukoihin ompelin vuorin ja kehysmekanismin kiinnitin liimalla ja hohtimilla. 

Vanha hanska varjeli kehyksiä hohtimien jäljiltä. Hauska käsilaukkukangas on PaaPii Desangin nettikaupasta. Kuvien siirtoa kankaalle esittelen täällä.

Pikku Liljan kuva koristaa hänen äitinsä kukkaroa.

Kukkarossa säilyvät erikoisrahat. Kaksi eurosia on lyöty mm.

 Tuve Janssaonin ja Helen Sjerfbeckin juhlavuosien kunniaksi.

Toalettipussukan kuva löytyi pukeutumisesta kertovasta historiankirjasta.

Tämän kanssa törmäsin sukupolvien väliseen kuiluun. Minun nuoruudessani se oli todella syvä. Nykyisin se on muuttanut muotoaan.

 Toalettipussukan saanut käyttää sitä iphonen suojapussina. 

Jouluna aioin lukea tonttusatuja pikku Liljalle (2v.) mutta hän ottikin ipadin  ja näytti kuinka pikkuisella sormella pelataan lammaspeliä vaihtamalla lampaan turkin väriä. 

Huokaus!

Onnellista ja hyvää alkanutta vuotta 2015 kaikille blogiystävilleni.