Käsityöt ovat aivojen herkkuruokaa

"Neulominen, ompelu ja nikkarointi ruokkivat kolmiulotteista ajattelua ja virittelevät luovuutta. Luovasti ruokittu pää jaksaa paremmin." 

Nyt tulee tieteellistä tekstiä. Olin kuuntelemassa aivotutkija Minna Huotarisen luentoa 

"Hyvää tekevä käsityö".

Isomummon kirjoma liina

Minna Huotarinen selvensi mitä aivoissa tapahtuu, kun kädet tekevät käsitöitä. 

Aivot pyrkivät muuntautumaan tilanteisiin sopiviksi. Käsitöissä on kyseessä tarkka hienomekaaninen ja taiteellinen toiminta.  Musiikin vaikutusta aivoihin on tutkittu eninten. Huotarisen mielestä käsitöiden tekeminen on verrattavissa musiikin tekemiseen. Aivokuvauksissa on nähtävissä niiden aivo-osien paksuuntuminen eli kehittyminen, 

joita käytämme harrastaessamme.

 Näköjärjestelmä, tuntoaisti, hahmottaminen ja kolmiulotteisuuden tajuaminen kehittyvät, kuiten myös keskittymiskyky, hienomekaniikka ja luovuus.

"On todettu, että jos lapsi alkaa soittaa viulua pienenä ja lopettaa sen murrosiässä, niin vielä yli kaksikymppisenä hänen aivoistaan otetuista kuvista näkyvät 

musiikinharrastuksen vaikutukset".

Ensin leikkasimme porukalla matonkuteita. Sitten syntyivät kangaspuissa matot.

Ruutumaton isomummo ompeli kangastilkuista.

Mummo neuloi pojan villatakin ja minä äiti ompelin sametista hatun ja lappuhaalarihousut.

Harrastaminen on vapaaehtoista ja silloin teemme juuri sitä mikä itseämme eniten kiinnostaa ja  miellyttää. Olemme aktiivisia ja oppivat aivomme vastaavat tekemiseemme.

Pakkotahtinen tai epämiellyttävä työnteko eivät kehitä aivoja juuri ollenkaan.

Minna Huotarinen jakaa aivot uusiin- ja vanhoihin osiin.

Jo varhain liskoasteella kehittyneet aivojen osat ajattelevat ruokaa, janoa, pelkoa ja seksiä. Ne ovat valmiina jo syntyessämme. En kyllä tiedä miten tuo seksi ilmenee silloin mutta huutoa piisaa, kun vauvalla on nälkä. 

Uudet aivot oppivat ja kehittyvät. Ne ohjaavat uusien asioiden tekemistä. 

Työ ja kiire käyttävät aivoja isoilla kierroksilla. Kun keskitymme mieluiseen käsityöhön, aivot rauhoittuvat. Ne oppivat rentouttamaan meidät. Informaatio kulkee vanhojen aivojen läpi uusille aivojen osille. Käsityö rauhoittaa.

Ruokapöydän tabletit oman aikansa muotitarvikkeista. Poppanatabletteihin kudoin paperinarukukkia. Toiset tabletit olen kutonut paperinarusta ja moppilangasta.

Lapsille on tärkeää päästä tekemään käsillä. Se kehittää tuntoaistia, keskittymistä, itseilmaisua ym. Koulujen käsityö- ja teknisentyön luokat ovat tarkkaan suunniteltuja paikkoja keskellä muuta oppimismaailmaa. 

"Iäkkäällä säilyy aivojen muokkaavuus, kun hän voi tehdä itselle mielenkiintoisia asioita. Myös muistisairailla täytyy olla oikeus käsillätekemiseen", on Minna 

Huotarisen vahva mielipide.

Yksi äitini lukemattomista virkatuista töistä.

Käsityöharrastus antaa paljon. Se vaikuttaa aktiivisuuteemme, joka varsinkin vanhetessamme on tärkeä asia. Sosiaaliset suhteet tulevat tärkeiksi erilaisissa kerhoissa ja kansanopiston opiskelupiireissä. 

Keravan opiston kevätnäyttely

"Käsityö on haaste. Se tarjoaa pähkinöitä purtaviksi. Silloin omien luovien ratkaisujen tekeminen kehittyy", Huotarinen toteaa ja lataa samaa kyytiä, että moka on lahja! 
Jotkut osaavat ja jotkut epäonnistuvat käsitöissä. "Lukitsemmeko itsemme malliin - lahjakkuus on ominaisuus, vai kasvun malliin -lahjakkuus on dynaamista.
 Oppimisen tulosta".

"Oman tyhmyyden ja keskeneräisyyden sietäminen on keskeistä älyllisen kehittymisen kannalta".

Ystäväni kutoma, paljon elämää nähnyt matto.

Kolmiosaisen luentosarjan " Siksi teemme käsitöitä" on toteuttanut  Tekstiilikulttuuriseura ry ja Helsingin työväenopisto. Yllä kerroin keskimmäisen osan luennosta. Kaikki luentojen lyhennelmät löytyvät www.tekstiilikulttuuriseura.fi  sivulta.

 En löytänyt vielä. Toivottavasti ilmestyvät (13.11) viimeisen luennon jälkeen

Tämä artikkeli tuli vastaan. Teksti näyttää olevan samasta luentosajasta.

Onnistuin! Uusi grafiikanlehti onnistui.

Edellisessä postauksessani kiukuttelin, kun mikään ei onnistunut grafiikan teossa. Nyt uudesta kuvastani tuli ihan siedettävä. Näin se vaan menee, että kun on virkeä ja hyvällä tuulella jaksaa olla huolellinen ja lopputulos palkitsee.

Pieni poikaseni on iltapesulla iso-mummon hellan edessä. Suureen emalivatiin on laitettu puuhellalla lämmitetty pesuvesi. Puna-valkoinen jakkara on sopivan korkuinen ja siniraitainen pyyhe odottaa seinäkoukussa. 

Sitten vielä hampaat ja mummon kammariin untenmaille.

Kunka grafiikanlehdet syntyvät.

 Aluksi kuparilevy, eli tuleva painolaatta, hiotaan reunoiltaan sileäksi. Sitten se puhdistetaan liitujauholla ja etikkavedellä. Kuvassa kaveri hinkkaa omaa levyään.

Seuraavaksi kuparilevy pohjustetaan. Lämpölevyllä laatta lämpenee ja pohjustusainetta sulatetaan sen pintaan. Pohjustus levitetään tasaiseksi nahkapintaisella tamppoonilla.

Kuvan olen ensin tehnyt paperille. Siitä se piirretään läpi muoville, jotta sen voi kääntää peilikuvaksi kuparilaatan päälle.

Nyt on muovi vähissä, kun aiempi kuva jää jo osittain uuden alle. Muovista paljastuu myös ikiaikainen ammattini kartanpiirtäjänä. Muovin halki kulkee tie. Siis muovin kierrätystä.

Kuva piirretään uudelleen kynällä muovin läpi. Pohjustus rikkoutuu kynänjäljen kohdalta. Tulosta parannellaan vielä metalliterällä. 

Lyhyesti sanottuna, pohjustus poistetaan viivojen kohdista.

Laatta upotetaan rautakloridiin jossa viivat syöpyvät kupariin. On syytä suojata laatan tausta teipillä. Kaksikymmentä minsaa tuossa myrkyssä ja tuloksena ovat hyvät viivat.

Laatalta poistetaan pohjustus tärpätillä. Sieltä paljastuvat viivojen urat. 

Aikamoiset höyryt.

 Sitten on vuorossa akvatinta. Sen avulla syntyvät kuvan sävyt.

Laatalle tupsutetaan hartsijauhoa.  Tässä se on kangaspussukan sisällä ja tupsaa sen lävitse. Ei kannata kamalasti tätäkään myrkkyä vedellä keuhkoihinsa. Hartsi sulatetaan laatalle. Nämä vaiheet voi oikaista sumuttamalla suihkepullosta automaalia.

Oksalakalla peitän kuvasta ne kohdat jotka jäävät valkoisiksi. Himmeät pisteet laatalla ovat sulanutta hartsia. Ne muodostavat rasterin. Pisteiden välit syöpyvät rautakloriidissa kuopille. Mitä kauemmin syövytetään sitä syvempi kuoppa ja sitä enemmän siihen mahtuu väriä. Painojälki on silloin tummempi.

Siellä ne laatat uivat mustassa mönjässä. Pinnalla näkyy vain heijastus ikkunasta.

Aloitin syövytyksen kahdesta minuutista. Sitten laatanpesu vedellä ja seuraavaksi vaaleimpien kohtien lakkaus. Syövytys neljä minuuttia. Aika tuplataan joka kerta. Nyt viimeinen syövytys kesti 20 minuuttia. Siinä syntyivät pojan tukka ja hellan reuna.

Lakka lähtee Sinolilla ja akvatintta tärpätillä. Lopuksi Sinolia jolla irtoaa tärpätin sisältämä rasva.

Lämpölevyllä painoväri on helppo levittää kumilastalla laatalle.

Liian värin pois pyyhkiminen on se kinkkisin juttu. Siihen hommaan käyvät puhelinluettelon sivut, sukkahousut ja kallis, karkea tartalet kangas.

Väriä pyyhkiessä se lähtee helposti myös laatan uurteista, eikä painojälkeä jää niihin kohtiin. Liian vähän pyyhkiessä, väri jää "lainehtimaan" kuvan pinnalle.

Kokeilin kuvaan keltaista chinécollea, josta kerron aiemmin täällä.

Painopaperit ovat jo likoamassa. Kosteaan paperiin väri tarttuu parhaiten.

Prässin rautaiselle levylle laitetaan laatta ja painopaperi sen päälle. 

Laatan alla on suojapaperi.

Päivi vedostaa kuvaansa. Telan ja laatan välissä ovat paksut huopamatot.

Lähes kuusi tuntia on hurahtanut sateista ja synkkää sunnuntaipäivää. Ilman chinécollea vedoksesta tuli mielestäni parempi.

Voisi sitä sunnuntain helpomminkin viettää mutta eipä ahdista syksyn synkkyys tässä touhussa. Kurssikaveritkin ovat aivan hulvattomia. Toinen toistamme kannustamme ja kehumme. Opettajamme graafikko Hannu Hyrske on mies paikallaan, vaikkei upotakkaan käsiään rauta-altaaseen kuten "tositaiteilija" tekee.

Uusi kuva tuli jatkoksi aiempaan sarjaan. 

Edellisenä syksynä syntyivät "Taikinakulho" ja "Minun kissani". Näissä olen elänyt uudelleen muistoja toisen poikani lapsuudesta. Tytär seikkailee täällä

(valokaaret kuvissa ovat kattolampun heijasteita kehysten suojalaseissa)

Tällä syväpainomenetelmällä tehty kuva on etsaus.

Taidegrafiikan tekniikat jaetaan neljään osaan sen mukaan miten painoväri kuvioidaan painolaatalle: kohopaino, syväpaino, laakapaino (litografia) ja silkkipaino (serigrafia). Näitä menetelmiä voidaan myös yhdistää. Samalle laatalle voidaan tehdä esimerkiksi ääriviivat etsaamalla ja sävypintoja akvatintalla. Samalle paperille voidaan myös painaa usealla laatalla eri värisävyjä.

Wikipedia

Lapin hullut Lapinhullut

Luomisen tuskaa: joskus ei vaan onnistu millään!
Olen tehnyt grafiikan kuvia Lapinhulluudetamme mutta 
taito ei nyt vaan riitä tai kärsivällisyys tai HULLUUS!

Tälle kuvalle olen antanut nimeksi: "Herääminen". Todellisuudessa käymme lämpiminä kesinä iltapesulla Vuotson kanavassa.

Tässä sitä kävellään veden päällä, kuin muinainen ihmeidentekijä.

Uusi painolaatta ja syövytysten jälkeen saamme jalkamme veden alle. 
Yhden hyvän vedoksen olen saanut tehtyä tästä työstä. Se sitten myytiin Keravan
 kartanon kesänäyttelyssä. Harmittaa! Yritin vastaavaa lopputulosta valkoisella värillä vedostamalla. 
Ei onnistunut.

Miska karhu kirjakaapissa onkin mielenkiintoisempi kuin grafiikkani.
Äitini toi tämän minulle Moskovasta Olympialaisten aikoihin 1980.

Kellarissa ovat poikien tuliaiset, Miska pehmonallet.

Myös näistä kahdesta epäselvästä työstä olen tehnyt useamman laatan. (tekniikasta kerron täällä). Näissä  kuvat ovat viivasyövytyksinä pehmytpohjassa.

Ei saa mitään selvää.

Näiden vedosten kanssa olen vinksahtanut sekatekniikkaan.
 Kovapohjalla viivasyövytys, akvatintta ja vesiväri.

Kamalan sekavia. Nuo häkkyrät ovat olevinaan kuukkeleita.

Näiden grafiikanlehtien "kehykset" olen tehnyt erilliselle kuparilaatalle laventelilla.
Pitäisi varmaan tuoksutella laventelia ympärilleni, niin tämä sateinen ja harmaa päivä teettäisi hauskemman postauksen.

Kuparilaatan olen pohjustanut kovapohjalla ja sitten poistanut pohjustusta sivelemällä sitä laventeliöljyllä. Jälki syöpyy rautakloridissa mukavan röpelöiseksi. Hauska tekniikka. 

                                                                                                                                 Kuva: Naapurin Raija

Lohdullista; mieheni onnistuu lapinhulluutensa kanssa paremmin ja saamme ihanan mökkimme valmiiksi.

Lokakuun mansikkakakku

Tämä blogi täytti yhden vuoden lokakuun 15. 

Onnittelen itseäni innostukseni kestämisestä. 

Tämä on ollut hauskaa ja piristänyt sairiseläkepäiviäni.

Vaikka nykerrän paljon kaikkea turhuutta, nivelkivut nakertavat minua joka päivä. 

En olisi uskonut, että jaksan pitää blogia ja tehdä käsitöitä. (hyvä minä!)

Vuosi sitten mietin paljon; onko tämä itsensä tyrkyttämistä, kehumista, jonkun mielestä typerää jne. Päätin sitten, että tässä iässä ei kannata liikaa mettiä mitä muut ajattelevat ja täydeksi yllätykseksi olen saanut mukavaa palautetta lukijoilta. 

Olen ilonen, että tämä blogi on piristänyt teitäkin. 

Kiitos tästä vuodesta. 

Omppupostauksen kunniaksi koristelin kakun pihapuumme koristeomenoilla.

 70-luvun nuoret perheenemännät muistavat reseptikortit. Niitä kerättiin muovilaatikoihin. Posti toi kerran kuussa paketin uusia ruokaohjekortteja. 

Mukana olleisiin tyhjiin kortteihin kirjoitettiin omia reseptejä. 

Kortit olen hävittänyt. Vain muutama oma resepti on tallella. 

Synttärikakku on nimeltään Ansun kakku. Sain reseptin poikani 1v. synttäreiksi 1976, 

hänen kummitädiltään Ansulta.

Ansun kakku

2 munaa

2dl sokeria

1dl kiehuvaa vettä

1/2dl vehnäjauhoja

1/2dl vehnä-tai kauraleseitä

1tl vaniljasokeria

1tl kanelia

2tl leivinjauhetta

Munat ja sokeri vatkataan, siihen lisätään vesi, jauhot ja mausteet. 

Paistetaan 200 asteessa 30 minuuttia.

Täyte

300g raparperiä + mansikoita (nyt käytin vain pakastemansikoita)

Kermarahkaa (ei taida löytyä tänä päivänä, joten maitorahkaa)

Kermaa vaahtona, sokeria ja vaniljasokeria, liivatetta.

Siitä vaan herkkua kasaamaan. Leikin karamelliväreillä ja värjäsin osan rahka-kermavaahdosta siniseksi ja osan vihreäksi. 

Aika sotkuinen loppuvaihe. Kakku oli todella pehmoinen ja suussasulava. 

Taidan tehdä useammin kuin yli kolmenkymmenen vuoden välein.

Juha Santeri

2014

1976

Miksi valitsin juuri mansikkakakun. Kun kaikki kolme kakunsyöjääni olivat pieniä, pakastimme mansikoita heinäkuussa. Heti seuraavana päivänä alkoi mansikoiden kinuaminen. Niitä olisi pitänyt saada heti. Teimme sopimuksen, että aina, kun ensilumi sataa, teemme ensimmäisen mansikkakakun heinäkuussa pakastetuista marjoista.

Todistettavasti menneellä viikolla Keravalla hipsi lunta yhtenä pävänä ja kaikki lapseni pääsivät taas mansikkakakun kimppuun.